Pari päivää myöhemmin Ester meni kuulemaan nunnien laulua pieneen kirkkoon lähellä Fontana di Treviä, suurta suihkulähdettä. Nykyään hän aina mieluimmin kulki yksinänsä. Kirkossa hän vaipui haaveilevaan, hartaaseen tunnelmaan. Nunnien kauniit, vaaleansinivalkeat puvut hivelivät silmää, ja laulu soi vienon taivaalliselta kuin etäinen enkelikuoro.

Palatessaan hän äkkiä odottamatta kohtasi Isä Valeriuksen. Tietämättä kuinka se tapahtui, he seisoivat yhtaikaa Fontana di Trevin kivikaiteen äärellä.

Molempien väri vaihtui. Ester punastui hiusmartoa myöten, nuori pappi kalpeni.

He tervehtivät toisiansa.

— Tulen kirkosta, — sanoi Ester.

— Minä menen kirkkoon, — vastasi pappi.

— Täälläkö päin te asutte?

— Niin.

He eivät katsoneet toisiansa silmiin. Vedenhaltijat, näkinkengät ja vihertävät vesiryöpyt näyttivät nielevän puolet heidän huomiostansa.

— Minun lienee jatkettava matkaani, — sanoi pappi.