Nyt ei Ester enää voinut pidättäytyä. Pudistaen pois häiritsevän, oudon painostuksen hän kääntyi suoraan isä Valeriuksen puoleen.
— Sanokaa… tekö lähetitte minulle neilikoita ja ruusuja?
— Mistä se ajatus johtui mieleenne? — Pappi oli aivan ankaran totinen.
— Suokaa anteeksi…
Polttava häpeän tunne valahti Esterin sydämeen. Oliko hän siis täydellisesti erehtynyt?
— En tiedä ketään tuttavaa täällä Roomassa, — sopersi hän. — Ei ollut mitään nimeä kukkien mukana…
— Ellei ollut nimeä, niin älkää koettako tiedustella.
Ester katsoi häneen. Ei, varmaan hän ei kuitenkaan ollut erehtynyt. Mutta miksi tämä vakava muoto? Mikä tarkoitus oli kukkasilla, jos antaja ainiaaksi tahtoi jäädä salaan?
— Ei minulla voi olla iloa punaisimmista neilikoista eikä vaikeimmista ruusuista, ellen tiedä, kuka minua ystävällisesti ajattelee, — hän sanoi hiljaa.
— Kukkasilla on kieli, lähettäjästä riippumaton. Punaisia neilikoita, valkoisia ruusuja, sanoitte. Eivätkö ne puhu kyllin selvästi?