— Niinpä tulkaa selittämään. Te kysyitte osotettani, mutta ette ole milloinkaan käynyt luonamme. Isänikin odotti teitä.
— Anteeksi, että olette odottaneet turhaan. Minä en voi tulla.
— Hyvästi siis, — sanoi Ester, keveästi kumartaen ja kääntyen menemään. Hän ei tahtonut tunkeilla, ei tosiaankaan. Jos pappi oikutteli, sai hän olla olojaan. Harmi väreili tytön sydämessä. Viimeisten viikkojen jännittynyt, tuntehikas mielentila tuntui hänestä nyt äkkiä sulalta tyhmyydeltä. Ehkä Isä Valerius ei välittänyt hänestä mitään!
Hän kuuli hätäisiä askelia takaansa ja asteli sitä kiivaammin.
Tuokiossa kumminkin oli Isä Valerius hänen rinnallansa.
— Neiti Lang, antakaa anteeksi, minä loukkasin teitä. Tietäkää sitte: minä lähetin kukat. Punaisten neilikkain piti toivottaa teidän elämänne tielle hehkuvinta iloa ja onnea — ikäänkuin tervehdyksenä minun ihanasta lapsuusmaailmastani. Valkoiset ruusut viittasivat ylöspäin, siihen puhtauteen ja kirkkauteen, jota kohti me kuljemme. En aikonut lähettää enempää kukkia, ja toivoin etten näkisi teitä enää milloinkaan.
— Mutta minä… minä joka päivä toivoin näkeväni teidät!
Kaikki kankeus, kaikki harmi oli hävinnyt kuin pyyhkäisemällä. Sydämet sykkivät herkkinä, äänet soivat pehmeinä, kuin taian muuttamina.
He huomasivat kulkeneensa katukorttelin ympäri ja seisoivat jälleen
Fontana di Trevin luona.
— Tunnetteko tuon lähteen tarinan? — kysyi pappi.
— En.