— Joka siitä juo vesipisaraisen, hän kaihoaa alati Roomaan, vaikkapa hänen tiensä veisi maailman ääriin.
— Isäni lähtee pian Firenzeen ja minä hänen mukanansa.
— Milloin?
— En tiedä, mutta jos saan osotteenne, ilmoitan teille. Eihän voi olla vahingoksi, että jätämme jäähyväiset. Minä saan kiittää teitä Rooman kauneimmista ja ihmeellisimmistä muistoista — unohtumattomista.
— Neiti Ling, älkää puhuko noin. Minä en mitään merkitse teidän tiellänne. Te olette nuori, vapaa ja onnellinen, koko elämä on teidän. Toista on minun. Te toitte tuulahduksen kevään tarhoista, jotka ovat minulta suljetut koko ijäkseni.
Ester Lingin nuori sydän sykähti äkkiä yllättävästä voimakkaasta tunteesta ja rohkeasta ajatuksesta. Se välähti kuin salama, ennenkuin hän ennätti harkita mitään.
— Jättäkää kirkko, joka kahlehtii teitä! Se on ihmisten keksintöjä, se ei ole Jumalan tahto. Te ette saa haudata ja hävittää onnea ja rikkautta, jonka itse Jumala antoi!
Pappi pysähtyi kuin tyrmistyneenä, jääden tyttöä tuijottamaan.
— Mitä te sanotte? — pääsi hänen huuliltansa.
— Minä sanon, mitä ajattelen. — Ester hengitti nopeasti, uskaltamatta enää nostaa katsettansa.