— Kiusaaja!
Seuraavassa tuokiossa hämmästynyt tyttö seisoi yksin kadulla. Isä Valerius oli hävinnyt, antamatta osotettansa, lausumatta hyvästiksi muuta kuin tuon kovan sanan, joka askel askeleelta kaikui kotiin kiirehtivän tytön korvissa.
— Mitä olenkaan tehnyt? — hän valitti mielessänsä. — Unelma on unelma, siihen ei saa koskea todellisuuden karkeilla kourilla. Nyt olen itse särkenyt muistonkin.
Hän itki huoneessansa kiihkeästi ja katkerasti.
Mutta Isä Valerius kulki tietänsä, sydän kauhun valtaamana. Miksi, miksi hän oli jättäytynyt kiusaukseen? Nyt hän näki sen koko syvyyden. Valansa, virkansa, kaiken kalleimman ja korkeimman hän oli saattanut vaaraan. Ja enemmänkin oli tapahtunut. Säälimättömällä selvyydellä kello ilmoitti hänelle, että iltamessun aika oli solunut ohitse. Rikkomus hänen pyhää tehtäväänsä vastaan oli kiusauksen asteelta jo siirtynyt alkaneeksi teoksi.
Ei hänen mieleensäkään juolahtanut palata kotiin, paneutua maata ja satunnaisen pahoinvoinnin tekosyyllä suoriutua ankaran esimiehen tutkinnosta. Hän meni suorinta tietä juuri esimiehensä luo — tunnustamaan laiminlyöntiänsä, ottamaan vastaan nuhteita ja rangaistusta.
Kirkkoherra suositteli huonon muistin lääkkeeksi vakavia parannusharjoituksia, rukousta, paastoa ja yksinäisyyttä. Isä Valerius kohotti häneen tuskaiset silmänsä, pyytäen kuritusta ruoskalla. Hän tunsi syynsä suuremmaksi, hän ei vähemmällä voinut tasapainoa saavuttaa.
Omituinen hymy karehti kirkkoherran suupielissä. Hän tarkasteli nuorta pappia, eikä hänen muotonsa enää näyttänyt yhtä kireältä kuin äsken.
— Mene, poikani, — hän sanoi lauhkeammin, kuin Valerius koskaan oli kuullut hänen puhuvan, — mene ja tee mitä tuntosi käskee. Hengen synnit on kaduttava hengellisesti, lihan synneistä liha kärsiköön!
Hän teki ristinmerkin nuorukaisen ylitse, osottaen, että keskustelu oli loppunut.