Kirkkoherra oli tyytyväinen. Hän oli epäillyt tuota nuorta miestä, jonka silmät vuoroin uneksivat, vuoroin hehkuivat tulta. Uudenaikainen kapinanhenki ei ollut harvinainen. Mies oli pantava tiukkoihin aisoihin. Nähtävästi isällinen kasvatus oli onnistunut hyvin, ja kirkko oli saapa kuuliaisen palvelijan. Vain nuoren veren kuohua — ellei muuta, niin eipä kannattanut huolehtia. No niin, ei haitannut sekään, että nuorukainen katsoi asiaa vakavalta kannalta ja koetti olla ankara itseänsä kohtaan, näin alussa.
Ei hän arvannut sanojensa vaikutusta katuvaan nuoreen pappiin.
Isä Valerius meni kotiinsa kasvot kuumina häpeästä. Mihin alhaiseen luuloon hän olikaan saattanut esimiehensä! Oliko mahdollista, että ankara kirkkoherra niin väärin käsitti hänet — ja oli niin laupias?
Kauheita, raastavia epäluuloja kohosi hänen mieleensä. Kyllä hän tiesi, että papistoonkin turmelus oli hiipinyt — mutta kuitenkin! Omasta puolestaan hän tunsi, että jos hän todella "lihan syntiin" olisi langennut, hän ei koskaan enää rohkenisi pyhälle alttarille astua.
Kotona hän vaipui ristiinnaulitun kuvan eteen, vuodattaen koko palavan, tuskaisen sydämensä kiihkeään rukoukseen. Tässä oli hänen turvapaikkansa ennenkin ollut, tästä hän oli kerta kerran jälkeen avunsaaneena noussut.
Käyntinsä jälkeen Villa Borghesessa hän oli tuonut kotiin ruoskan.
Tänään, niinkuin silloinkin, se jäi koskematta paikalleen. —
Vasta seuraavana päivänä Isä Valerius uskalsi kohdistaa ajatuksensa
Ester Lingiin.
Miltä olikaan tytöstä tuntunut hänen eilinen menettelynsä?
Miltä oli tuntunut Pietarista, kun Kristus sanoi hänelle: "Mene pois minun tyköäni, saatana!"
Mutta sen sanan jälkeen Kristus oli kohdellut Pietaria yhtä rakkaasti kuin ennenkin. Ja hän, Valerius, — eikö hän ollut inhimillistä ystävällisyyttä velkaa tytölle, jota hän varmaan oli syvästi pahoittanut?