Hän etsi laatikostansa osotteella varustetun nimikortin, kirjoittaen siihen:
"Älkää katkeroituko minulle, en voinut toisin tehdä. Olen kiitollinen, jos saan ottaa vastaan jäähyväisenne Fontana di Trevin luona."
* * * * *
Silloin oli varhainen aamu. Ester Ling, matkapukuisena, kulki kiireisin askelin lyhyttä matkaa Via Gregorianalta Fontana di Treville. — Miksi tänne? — hän toisti mielessänsä. — Monte Pinciolla me ensi kerran kohtasimme toisemme. Borghesesta palatessamme hän kertoi elämäntarinansa. Porta Pincianan luona hän sanoi, että minä olin ainoa ihminen, jolle hän oli avannut sydämensä. Siellä Pinciolla olisin tahtonut tavata hänet myös viimeisen kerran, hiljaisten, korkeiden puiden alla. Minua vaivaa ihmisten liike kaduilla. Minua melkein kammottaa Fontana di Trevin muisto. —
Eilen Esterin isä oli äkkiarvaamatta virkkanut, ikäänkuin unesta havahtuen: — Ei se katolinen pappi olekaan tullut minun luokseni. Kuka se taas oli, Ester? Missä sinä hänet tapasit?
Ester oli toistanut hänen nimensä. — Tapasin hänet tielläni, — oli hän vakavasti vastannut. — Minä luulin hänen aikovan tulla, mutta ymmärsin väärin. Ei hänellä ollutkaan asiaa. —
Niin — hänellä ei ollut mitään asiaa Esterille eikä Esterillä hänelle.
Ja kuitenkin heidän täytyi kohdata toisensa vielä kerran.
Isä Valerius odotti Fontana di Trevin kaiteen äärellä. Huomatessaan Esterin hän astui pari askelta vastaan. Ester säikähti hänen kuolonkalpeuttansa.
— Minä tulin siis. Mutta sanokaa, voitteko pahoin? Isä Valerius, te melkein horjutte.
— Olen valvonut viime yön.