— Mikä teidän on? — Suuri levottomuus valtasi Esterin. — Katsokaa, viittanne alta kihoaa verta kaulalle tuosta olkapään kohdalta. Oletteko te haavoittunut?
— Ei se mitään. — Isä Valerius joutui hämilleen. — Teidän ei olisi pitänyt sitä nähdä. — Hän pyyhkäisi punaiset pisarat nenäliinaansa.
Ester katsoi häntä pitkään. Sitte hän huudahti: — Te olette ruoskinut itseänne!
Pappi ei vastannut.
Kiihko ajoi veret tytön poskiin. — Isä Valerius, te ette saa, te ette saa! Nimittäkää minua kiusaajaksi vaikka kymmenesti, minä sanon sen kuitenkin. Sanon sen — rakkaudesta…
Miksi he eivät seisoneet Pinciolla keväisessä lehdossa? Miksi kova katu ei puhjennut kukkivaksi nurmeksi ja kaupungin heräävä häly vaihtunut syvään, pyhään hiljaisuuteen, — jotta Paolo Conti olisi unohtanut Isä Valeriuksen ja puristanut nuoren tytön rintaansa vasten yhden ainoan, ainoan kerran, sanomattomalla tuskalla ja riemulla?
Hänen täytyi tarttua kivipylvääseen, sillä hetken aikaa kaikki tuntui aaltoilevan hänen ympärillänsä ja kohisevan hänen korvissansa, kuten lähteen läikkyvä, kuohuva vesi. Kohinan keskeltä hän kuuli oman äänensä vastaavan:
— Ja minä tein sen — rakkauden tähden!
— Luvatkaa, että se oli viimeinen kerta, — pyysi tyttö värisevin sydämin.
— Luulen voivani luvata. — Isä Valerius oli ponnistuksella voittanut ankaran tunnejärkytyksensä ja puhui tyynemmin.