— En voi yhdistää maallista ja taivaallista rakkautta; mutta teidän muistonne on varjeleva minua, kun olette kaukana, ja Jumala auttaa rakkauttani kohoamaan ylös, vaikka kaihoni jää maan päälle.
Hän kumartui lähteen puoleen, upotti pienen välkähtävän esineen veden kuohuun ja nosti sen takaisin, ojentaen tytölle.
— Jäähyväisiksi… pisara Fontana di Trevin vettä.
Syvästi liikutettuna Ester kohotti huulillensa opaalipohjaisen hopeasormustimen.
— Pitäkää se muistona. Se oli Valerian oma. Ja kun Firenzestä jatkatte matkaa Lago di Gardan rannoille, viekää terveiset kotiini. Te löydätte sen, olenhan kertonut teille.
— Kiitos, — sanoi tyttö hiljaa. — Olkaa varma siitä, että täytän pyyntönne.
He ojensivat kätensä toisilleen.
— Te muistatte vesipisaran tarinan. Nyt, jos mihin vie tienne, asuu kaihonne täällä.
Ester loi häneen silmänsä, kyynelkiiltoisina: — Meidän kaihomme yhtyvät — ei täällä, vaan Jumalan istuimen luona.
Ja he erkanivat kumpikin tahollensa.