Raunioiden tarina
Matkailija on kiertänyt "kuollutta kaupunkia". Hän on nähnyt katottomat talot ja poikkinaiset pylväät, alastomat huoneet, tyhjät temppelit, autiot kylpylät, äänettömät näyttämöt paljaan, sinisenä kaartuvan taivaan alla. Kaduilla ei kukaan ajele syvään uurtuneita raiteita myöten, toreilla ei kenenkään astunta kiviltä kajahtele. Nurmi ja kukkaset kasvavat pihoilla ja entisillä lattioilla, ja vihreät sisiliskot ainoina asukkaina puikkelehtivat muurien lomiin.
Hän istuu Jupiterin temppelin portailla, ja avara Forum civile leviää hänen eteensä. Tuolla rahanvaihtajat ovat istuneet, tuolla myymälöissä on kansa tungeskellut. Tuonne vastapäätä ovat kaupungin arvokkaat virkamiehet, decurionit, aedilit ja duumvirit, juhlallisina, tärkeinä kulkeneet curioihin, pylväiden lomitse, ohi valkeiden kuvapatsaiden, hiljaisesti toivoen että he itsekin kerran ikuistettuina saisivat jalustoilla seisoa. Temppelin alttareille on uhreja kannettu, ja katuja pitkin on kuljetettu härkiä, koiria ja vangittuja petoja amfiteatterin arenaa varten, toistensa tai tuomittujen onnettomien surmaksi. Ihmisten vilinää kaduilla, uutteraa työtä vaatimattomissa kammioissa, orjien raadantaa, rikollisten riemuja, ylellisten juhlia juomineen, herkkuineen taiteellisen hienoissa, loistavissa saleissa, kukkien tuoksussa, soiton helkkeessä, aistihurmassa kaiken maailman ihanuuden keskellä…
Matkailija uneksii ja näkee menneisyyden näkyjä.
* * * * *
Pompeijissa, elokuun kolmantenakolmatta, vuonna 79 jälkeen Kristuksen.
Aamu on jo aikoja valjennut. Ylimystalon orjat ovat siistineet huoneet, ja puutarhuri on palannut puistotöistään, kastanut viridariumin kukkaset ja suihkuttanut vettä nurmikolle.
Marmoriseen, korkokuvilla koristettuun vesijohtoon nojautuu tulisilmäinen, mustakutrinen nuorukainen. Hän on puettu kirjailtuun tunicaan ja valkeaan togaan, jota kallis kultakudos reunustaa; olalta, käsivarsilta ja sandaaleista tuikahtaa sieltä täältä jalokivi, vaikka nyt ei suinkaan ole juhlapitojen aika.
Hän kuuntelee. Heleä viserrys täyttää ilman. Taas — taas, moninkertaisena. Mikä lintu se onkaan?
— Sopater! — hän huutaa kreikkalaiselle puutarhurillensa, joka peristyliumin nurkkauksessa leikkelee pois oleanderin kuihtuneita kukkasia tuoreiden tieltä. — Tunnetko linnut niiden laulusta?