Mies kohottautuu kyyryksistä, heristäen korviansa. Sitte hän lähenee ja kumartaa syvään, kohotetuin käsivarsin.
— Arvoisa Aelius, halpa palvelijasi on tottunut erottamaan leivon ja pääskyn satakielestä. Mutta tämä ei ole mikään niistä, tai se on kaikki kolme yhtaikaa.
— Mitä lorua! — tiuskaisee nuorukainen suuttuneena. — Onko tuo olevinaan vastaus? Puutarhurin täytyy tuntea puittensa asukkaat, ymmärrätkö? Minä tahdon juuri sen linnun, joka nyt lauloi. Mene kauppaan ja käske että se tuodaan tänne! Odota! Lintukauppiaan tytär seuratkoon mukana ja neuvokoon, kuinka laulajaa on hoidettava.
Nuori mies kävelee edestakaisin kärsimättömänä, mutta silmä on riemuisa ja hehku poskilla helakampi.
Hän jo polkee jalkaansa. Missä se orja kuhnus viipyykään? No tuossa vihdoin.
— Toitko linnun? Onko tyttö ostiumissa?
— Kas se oli niin, korkea-arvoisa Aelius, että minä en voinut tietää, mitä lintua sinä tarkoitit, eikä kauppiaskaan osannut arvata, sillä ne lauloivat kilpaa, ja niitä on monta kymmentä lajia. Hän pyytää nöyrimmästi, että jalosukuinen Aelius itse suvaitsisi vaivautua valitsemaan sen linnun, joka häntä parhaiten miellyttää.
Nuorukainen ei ehdi vastata; kahtaalta hänet keskeytetään. Tricliniumin ovella orja vetää purppurauutimen syrjään ilmoittaen aamuaterian olevan valmiina. Mutta samalla kertaa kimakat kirahdukset tunkevat vastapäisestä cubiculumista, talon nuoren neidin makuusuojasta. Paljashartiainen sievä orjatyttö juoksee peristyliumiin; veri punaa hänen käsivartensa ja vuotaa vaalealle viitalle. Valtijattaren pää pistää ovesta: harmaa iho, veltot silmäluomet, harva tukka puoliksi hajallaan.
— Orjat, Aelius, ottakaa hänet kiinni! — hän huutaa kiihkeästi. Unohtaen itsensä hän astuu kokonaan esiin, aamupukimissaan, intohimoisena kuin metsästäjä, joka pelkää saaliin karkaavan käsistä. Mutta puutarhurin ja pöytäpalvelijan vankat kädet ovat jo pidättäneet pakolaisen ja saattaneet takaisin emännän eteen.
— Sinä — sinä —