Julmat salamat iskevät noiden raukeiden luomien alta tyttöön, joka käpristyy kokoon kuin mimoosan lehti.
Aelius astuu lähemmäksi.
— Suloinen Laetitia sisareni, — hän lausuu, ivanhymy huulillansa, — mitä pahaa sinun kurja orjattaresi on tehnyt?
— Hän on tyhmin vetelys maailmassa! Koko tunnin hän on repinyt ja kierrellyt kiharoitani, saamatta tämän enempää aikaan. Ja kun minä vähän kuritan, niin hän kirkuu ja karkaa.
Samassa hän hämillään huomaa asemansa. — Anteeksi, veljeni, minä en ole sellaisessa asussa, että voin näyttäytyä…
Toinen orjatar, tummaihoinen, viekassilmäinen, pujahtaa pukuhuoneesta, polvistuen valtijattaren eteen.
— Salli minulle se onni, että hänen sijastansa käteni saavat kosketella jumalaisia kutrejasi! Olen odottanut kuin aamutähden nousua sen hetken koittamista, mutta tähän asti kohtalo ei ole ollut minulle suosiollinen.
— Hyvä on, Horone. Mutta sinä, Phebe, kärsi niskoittelusi seuraukset! Aelius veljeni, toimita, että hänet ruoskitaan. Minä en siedä häntä enää.
Kääntymättä taaksensa hän vetäytyy cubiculumiin ja istuutuu pehmeään tuoliinsa kiiltävän hopeakuvastimen eteen, pöydän ääreen, joka on täynnänsä irtokiharoita, hiusneuloja, ihomaaleja ja hyvänhajuisia voiteita.
— Sabina, — hän virkkaa seuranaisellensa, — ala lukea Saturnalioita! Ne ovat niin sukkelan rivoja ja huvittavia. — Hän vetää nenäänsä hajuvettä, nauttien ja vetelehtien, sillä välin kuin Horone panee parastansa kampaamisen jalossa taiteessa, kuiskaten valittuja imarteluja lukemisen höysteeksi.