Kaunoaistinen Aelius näkee sen kaiken yhdellä silmäyksellä, nyt niinkuin useasti ennen ohikulkiessansa. Mutta turhaan hänen katseensa etsii sitä hyvää haltijatarta, jonka työn jäljet hän havaitsee.
Kauppias, keski-ikäinen kunnon porvari, tervehtii häntä kohteliaalla oman arvon tunnolla, joka suuresti eroaa hänen orjiensa matelevasta tai pelokkaasta nöyryydestä.
— Jalosukuinen Aelius, minun oli pakko pyytää sinua itseäsi saapumaan tänne. Kuuntele lintujeni viserryksiä ja valitse parahin! Tässä suloinen Luscinia, harmaa, mitätön näöltään, mutta ääneltä ihanin. Tuolla kullanhohtavat, kauniit laulajani. Katso tätä Emberizaa! Alauda, Fringilla, Parus… tässä kaikki tavalliset linnut —
— Mutta minä tahdon harvinaisen ja tavattoman. Missä on tyttäresi,
Illina neito? Hän, joka lintuja hoitaa, valitkoon minulle!
Kauppias katsoo nuoreen ylimykseen tutkivasti. Hidastellen hän vastaa:
— Tyttäreni on yläkerrassa. Hän vaalii vanhaa, sairasta äidinäitiänsä.
Aeliuksen kuuma veri on kuohahtamaisillaan, sillä hän ei ole tottunut vastuksiin eikä estelyihin. Hän huomaa kumminkin tarpeelliseksi hilliytyä; sentähden hän ponnistaa tarmonsa sanoakseen rauhallisesti: — Niinpä kutsu hänet tänne!
Vielä kauppias näyttää empivän, mutta huutaa sitte ylös kattoaukkoon, johon nappulaportaat johtavat: — Illina!
Aeliuksesta tuntuu kuin hänen silmänsä häikäistyisivät, kuin itse Olympo aukeaisi ja jumalatar astuisi alas ihmisten matalaan majaan. Hän on nähnyt satoja kauniita vallasnaisia ylenmääräisessä jalokivien väikkeessä, hän on tuntijan silmällä valinnut orjattarista viehättävimmät, hän on alentunut hetaleisten ilotyttöjenkin ihailijaksi — mutta nuoren Illinan kaltaista neitoa ei hän ole missään tavannut toista.
Tyttö on yksinkertaisessa puvussa, joka punertaa kuin aamupilvi. Hänellä tuskin on koristeita ensinkään. Verrattoman kauniit, kullanrusottavat kiharat ja tummat, säteilevät silmät vangitsevat katseen omituisella vastakohtaisuudellaan. Puhtaus ja sulo henkii hänen joka ilmeestänsä, ja sorjana ryhdiltään, keijusen keveänä hän astuu isänsä eteen, ohikäydessään kainosti tervehtien vierasta.
— Isäni, sinä kutsuit minua.