— Jalo Aaelius pyytää neuvoasi lintujen valinnassa, — vastaa kauppias lyhyeen.
Aelius on kuin taikakehässä. Hänen täytyy näytellä vierasta osaa, sillä kauppias ei käännä hänestä silmiään, ja tyttö on arvokas ja vakaa.
— Ihana Illina, osota lintu, joka on sinulle mieluisin! Sen laulu on heleimmältä soiva minunkin korvissani, — saa hän vihdoin sanotuksi. — Arvelen, että hoitaja parhaiten ymmärtää holhokkejansa.
— Jos lemmikkilintuani kysyt, on valinta helppo, — vastaa tyttö luonnollisesti ja ujoilematta. — Tuo pieni väritön ja nimetön laulaja, jonka silmät ovat sokeat. Luulen, että se on vangittu matkalla kotimaahansa, kauvas, minne lieneekään aikonut lentää. Minä rakastan sitä ja säälin niin että sydämeni on pakahtua. Osta se isältäni ja suo sen kuolla!
— Illina, sinä olet haaveksija, — nuhtelee kauppias. Aelius ei ymmärrä tytön ajatuskulusta mitään, mutta heti hän kysyy ruman laululinnun hintaa ja lukee rahat pöytään.
— Ylevä Illina itse tuokoon iltapuolella lintunsa kotiini ja ohjatkoon parasta orjatartani sitä hoitamaan. Ja sinä, kauppias, varaa minun kyökkimestariani varten kaikki satakielesi, olkoon niitä vähän tai paljon! Niiden lauluun olen väsynyt, se on liian tavallista; mutta niiden kielet ovat hyviä syödä.
Hän ei huomaa kauhun värähdystä tytön kasvoilla. Kohteliaasti hän hyvästelee.
— Iltapuolella siis, Illina neito! Silloin meillä on aikaa.
Kotiin palatessaan hän tapaa Laetitia sisarensa aterioimassa. Hän on nyt vihdoin valmiiksi puettu. Posket eivät enää ole harmaat, vaan punaiset, muu hipiä on maidon valkoinen, ja mustat kulmakarvat kaartuvat silmäluomien yllä. Tukka on rakennettu ihmeelliseksi torniksi, jossa timantit säihkyvät, ja puku on koruista kirjava.
— Marakatti, — pääsee Aeliuksen hampaitten välistä. Hän on juuri nähnyt toisenlaista kauneutta, jonka rinnalla valekulta kalpenee, käyden inhoksi.