— Mutta eihän tarvita, isä! Kas näin, nyt minä sinua syleilen, ja sinä olet kumminkin hyvä minulle ja valvot etuja minunkin puolestani. Niin tekee Syntyche myös. Hän rakastaa minua.
— Kukapa ei sinua rakastaisi, sinä kummallinen tyttö, — mutisee isä itsekseen. — No niin, — hän lisää ääneensä, hellänä ja hyväntahtoisena, — tietysti minä en voi sinulta mitään kieltää. Tee mitä tahdot Syntychen suhteen, kunhan ensin onnellisesti suoritat asiasi Aeliuksen talossa. Mene nyt vaan rauhassa kävelemään ja huvittele vähän, kun saat! Köyhyys ei ole mikään ilo, se pakottaa työhön, ahkeraan työhön…
— Ei ainakaan minulta mitään puutu, — hymyilee Illina. Iloisesti hän rientää yläkertaan ja palaa pian jälleen, nyökäten isällensä "vale" näkemiin asti. —
Hän kulkee katuja pitkin, läpi vilkkaan, liikkuvan ihmisvirran. Isänsä tahdon mukaan hän pitää kauniit kasvonsa keveän hunnun verhossa. Ei hän kiinnitä katseitansa kirjaviin myymälöihin, ei rikasten vaunuihin eikä uteliaiden joutilasten hälinään. Kuumuus ei häntä erikoisesti rasita; hän astuu joustavasti, jopa kiireisesti, vastoin huvikävelijöitten tapaa. Matka on pitkä kaupungin läntiseen, merenpuoliseen osaan.
Hän kääntyy syrjäiselle kujalle ja kolkuttaa vähäisen, vaatimattoman talon ovea. Nuori, Illinan ikäinen tyttö avaa sen.
— Terve sinulle! — soi iloinen huudahdus vastaan.
— Voitko tulla kanssani, Clymene? En päässyt kokoukseen eilen; odotan että kertoisit minulle.
— Tulen heti.
Hän pyörähtää Illinan mukaan, ilman mitään enempiä varustuksia, ja he kävelevät Porta marinasta rantaan päin.
— Illina, tiedätkö — aivan kuin eilen olisi selvinnyt minulle, mitä se merkitsee, että meillä on Isä taivaassa. Johtaja puhui sanoista "Isä meidän". Minusta tuntuu, että se Isä riittää äitiäkin korvaamaan. Meidän molempain äitimme ovat kuolleet, sekä sinun että minun, mutta hän on meille kaikkena, hän rakastaa, hän hoitaa ja pitää huolta. Nyt ymmärrän, että saan puhua hänen kanssansa pitkin päivää, milloin vain haluan, ja hän kuulee minua.