— Kiitos, — kuiskaa Illina. — Niin, se on tosi.
Ja he rukoilevat yhdessä hiljaisen luonnon temppelissä, yksinäisyyden rauhassa. Nereankin raskaan kohtalon he hartain anomisin laskevat hyvän taivaallisen Isän voimakkaisiin käsiin. Sitte he kääntyvät palaamaan takaisin kaupunkiin.
* * * * *
Varjot ovat pitenneet ja aurinko kallistunut länttä kohti, kun ylin orja saattaa lintuhäkkiä kantavan Illinan herransa kauniiseen, avaraan cavaediumiin, vastaanottosaliin.
— Odota tässä, — hän sanoo epäkohteliaasti, itsekseen ihmetellen, miksi Aelius on käskenyt osottaa moista turhaa huomaavaisuutta köyhälle myyjätytölle. Olisihan hän voinut ostiumin ovellakin seisoa, kunnes herra suvaitsi tulla.
— Pyytäisin toimittaa heti asiani, — vastaa Illina varmalla, sointuvalla äänellä.
Vanha Atriensis katsoo tytön käytöksen liian vaateliaaksi ja tokaisee närkästyneenä: — Herralla on hieno vieras, paras ystävänsä luonaan noppaa pelaamassa. He jäivät aterian jälkeen tuonne peristyliumin puolelle. Kun herrat pelaavat, ei heitä koskaan sovi mitättömillä asioilla häiritä.
— Poistunko siis? — kysyy Illina, joutumatta hämilleen. — Vai tahdotko kutsua luokseni orjattaren, jonka haltuun saan uskoa lintuni?
— Enkö käskenyt sinun odottaa? — kivahtaa vanhus yhä äkäisempänä. — Ellei herraa rupea kuulumaan, toimitan hänelle sanan. Ymmärrätkö, minä tiedän, milloin se käy päinsä. Minä olen herrani ensimmäinen mies.
Mahtavuudestansa tietoisena hän paiskaa oven kiinni, jättäen Illinan yksinänsä cavaediumiin.