Illinan sydän värähtää. — Oi Jumalani, Isäni, — hän äänettä rukoilee, — suojele lastasi! Lähetä enkelit ympärilleni, että olisin turvattuna!
Huone, johon hänet on jätetty, on loistavan upea. Solakat pylväät korintholaisine kapiteeleineen kannattavat kattoa, jonka keskiaukosta lempeä, punertava valo leveänä vinona juovana virtaa lattian mosaikille. Vesi altaassa loiskuu ja kimaltelee, lähettäen keveitä suihkuja ilmaan. Harvinaiset kivet ja lehtevät vesikasvit reunustavat compluviumia. Niiden lomista kohoaa Tritonien vartaloita kalanpyrstöineen, jotka vedestä kuultavat. Olentojen selässä kiikkuu iloisia, alastomia Nereidejä vallattomissa asennoissa.
Illina kääntää päänsä pois. Hänen silmänsä kiintyvät hetkeksi seinämaalauksiin, mutta jo toisessa tuokiossa hän häveten painaa alas katseensa. Yhä tuskallisemmaksi hän tuntee olonsa. Lintu hänen vierellään helähyttää viserryksen; se on kuin toivon ja lohdun sävel.
— Lemmikki raukkani, — kuiskaa Illina, voimatta estää kyyneleitä vierimästä poskillensa, — minne me olemmekaan joutuneet? Mikä neuvoksi meille?
Silloin ovi hälinällä aukeaa, ja ostiumista astuu sisään Laetitia neiti päällysvaatteissaan, Sabinan ja Horonen seuraamana. Hän puhelee äänekkäästi seuranaisensa kanssa eikä ensinkään näe syrjään vetäytynyttä Illinaa, ennenkuin linnunlaulu herättää hänen huomionsa.
— Mikä se on?
— Tyttö ja lintu, — huomaa Sabina.
— Minä voin antaa selityksen tähän asiaan, jos korkea-arvoisa Laetitia sitä haluaa, — puuttuu Horone mielistelevästi puheeseen. — Aelius herra on kuullut ihmeellisen kaunista viserrystä naapurikauppiaan myymälästä ja on tuottanut sieltä linnun. Hän kuuluu jättävän sen hoidettavaksi Phebelle, jonka sinä, oikeamielinen valtijatar, olet hylännyt. Millä hän lieneekin luikerrellut korkean herramme suosioon…
— Mitä? Kykeneekö hän vielä lintuja hoitamaan ruoskimisen jälkeen? En tahdo nähdä häntä silmäini edessä!
Kateellinen Horone selittäisi mielellään, mikä laupias vääryys on tapahtunut Phebelle, mutta Laetitian tarkkaavaisuus on jo toisaalle kiintynyt.