— Katso, Sabina, tuon tytön tukkaa! Siinä nyt on oikea laji, juuri se väri, jota niin kauvan olemme etsineet. Mene heti kysymään, onko sekin värjätty tuhalla ja rasvalla!
Sabina tuo vastauksen, että tukka ei ole värjätty ensinkään.
— Kautta Venuksen ja kaikkien Gratiain! Luonnollinen tukka! Noin komea ja tuota väriä! Sehän on kuin lainehtiva virta punaista kultaa!
Laetitia neiti itse astuu Illinan luo.
— Oletko sinä lintukauppiaan orja? — hän kysyy.
— Olen hänen tyttärensä.
— Sepä paha. Varmaan isäsi ei tahdo myydä sinua. Mutta —
Valoisa ajatus lentää Laetitian aivoihin.
— Tyttö, myy sinä minulle tukkasi! Annan tuhat sestertiaa. Se on ruhtinaallinen hinta hiuksista.
Illinan herkkä, puhdas sydän on tyrmistyksissään kaikesta, mitä hän näinä lyhyinä hetkinä on nähnyt ja kuullut. Laetitian puhuessa hän on itsensä unohtanut ja kaiken aikaa ajatellut Nereaa. Voi hyvä laupias Jumala — täytyykö tyttö raukan huomenna isänsä pelivelkojen takia joutua tunnottomien ihmisten käsiin, jotka ehkä rääkkäävät ja ruoskivat häntä, niinkuin tuo julma nainen on tehnyt? Tai ehkä hänelle tapahtuu vieläkin pahempaa, sitä kauheata, josta —