— Armollinen, jalo herra, luulin, että sinua ei pitänyt häiritä kesken kaiken. Sitäpaitsi tyttö tapasi Laetitia neidin ja —
— Enkö minä sanonut sinulle? Enkö antanut käskyä?
Uusi, entistä ankarampi ravistus. Sitte Aelius ryntää Laetitiaa hakemaan, mutta kohtaakin Sabinan, joka ruokkii lintua.
Surullinen, vieno viserrys soi häkistä.
— Tuoko se kurja nyt on? Mitä mokomaa piipitystä? Onko minut tässäkin petetty? Toisin se aamulla lauloi.
Sabina rohkenee hymyillä.
— Jalo Aelius kuulee viridariumiinsa ja puistoonsa kaikkien lintujen yhtaikaa laulavan. Siitä ne ihmeelliset sävelet syntyvät.
Aeliuksen suuttumus kuohahtaa yli ääriensä. Hän pelkää joutuneensa naurunalaiseksi.
— Minä tapan sen!
Se on jo tehty, ennenkuin Aelius muistaa, että juuri tätä Illina käsittämättömässä oikussaan oli toivonutkin.