Uusi päivä, elokuun neljäskolmatta, on valjennut kuumana ja painostavana. Aurinko ei ole pilvien peitossa, mutta ilma on kuin sumusta tai savusta sakea. On liikkumattoman tyyntä, niinkuin edellisenäkin päivänä; kuitenkin meri kuohuu ja kohajaa, eilistä paljon voimakkaammin.
Harvat ihmiset tarkkaavat luonnon merkkejä. Suuret sirkusjuhlat täyttävät pompeijilaisten mielen. Kaduilla on vilkasta liikettä, ja torit kajahtelevat iloisten äänien hälystä. Kukkain myyjillä on hyvät markkinat. Ruokakojujen ympärillä pitkämatkaiset maalaiset haukkaavat murkinaansa, ja toiset ostavat leipää ja hedelmiä näytäntöeväiksi. Joku myöhästynyt vielä valikoitsee nauhoja, helyjä ja löyhyttimiä. Pian ihmisvirta alkaa liikehtiä amfiteatteria kohden. Se on oikea kansanvaellus. Nuoret ja vanhat, äidit sylilapsinensa, isät kesken tärkeiden toimiensa, heikotkin sauvojensa nojassa kiirehtivät nauttimaan taistelujen jännityksestä ja verenvuodatuksen hekumasta.
Monet taitavat kädet ovat koko yön työskennelleet, valmistaaksensa Illinan kiharoista uutta tukkalaitetta Laetitialle. Hän on ylpeä ja tyytyväinen, saatuaan sen päähänsä kaikkine helminauhoineen ja säihkykivineen. Muutenkin hän on mättänyt pukuunsa kultaa ja kalleuksia ylenmäärin. Sitä vähemmän on kangasta käytetty. Paljas povi ja paljaat käsivarret kuultavat valkeina, verhottomina.
— Kuinka kaunis minä olen, — hän ihailee itseänsä. — Minä olen kuin jumalatar!
Hänen kantotuolinsa odottaa oven ulkopuolella; orjat hankkiutuvat sitä kuljettamaan ja orjattaret seuraamaan saattueena. Mutta Aeliuksen kantotuolia ei näy missään.
— Mene kysymään, missä herra viivyttelee, — käskee Laetitia lähimmälle orjalle.
Orja tuo vastauksen, että korkea-arvoisa Aelius pyytää sisartansa lähtemään, sillä hän itse ei ole vielä valmis. Hän on tuntenut pahoinvointia ilman tukaluuden takia, mutta toivoo suihkun ja viinin avulla piankin reipastuvansa.
— Liikkeelle siis! — komentaa Laetitia.
Tuntia myöhemmin koko kaupunki on kuin kuollut. Siellä täällä joku satunnainen kulkija astuu yli kadun tai joku toimeton kauppias haukottelee myymälässänsä. Toisiin taloihin on jätetty muutamia orjia vartijoiksi, mutta monet ovet ovat kokonaan teljetyt. Illina, joka yksin askaroi lintujen kera, tuumii itsekseen, että kenties oli aivan turha pidättää Syntycheä kotona. Yhtä hyvin voisi sulkea myymälän, sillä ei nyt kuitenkaan ostajia tule. Mutta toisaalta hän on tyytyväinen siitä, että tyttö täten säilyy raakoja verinäytelmiä näkemästä.
— Koetan korvata hänelle tämän uhrauksen kaikella mihin kykenen, — hän ajattelee. — Jumala on siunaava hänen altista, uskollista sydäntänsä.