Vaan Irja ei ehtinyt sitä ajatella. — Tiedätkö, tiedätkö, — sanoi hän kuiskaten, jottei mahdollisesti herättäisi vanhempiansa, — Ensio on tanssinut minun kanssani!
Helvi katsoi heihin, kuin ei hän olisi ymmärtänyt oikein. Ensio tanssinut! Eikö hänellä ollutkaan periaatteita? Oliko hän todellakin tahallaan rikkonut sen, mitä oli ennen pitänyt oikeana, vieläpä sattumalta nyt juuri, kun Helvi oli heidän entisiä päätöksiänsä muistellut?
Hänet valtasi suuri levottomuus, ikäänkuin hänen oma rauhansakin olisi tästä riippunut. — Kuinka sinä saatoit? — kykeni hän ainoastaan kysymään, nuhteleva katse luotuna Ensioon.
— Olisiko sinusta väärin, jos tuolla ruokasalissa pyörisin Irjan kanssa ilahuttaakseni häntä? — kysyi Ensio rauhallisesti, nojautuen oven pylvääseen.
— Ei suinkaan —
— Miksi pidät pahempana, että tein sen ylioppilastalolla?
— Miksi me ylimalkaan lakkasimme tanssimasta? Etkö luopunut päätöksestäsi?
— Sanoinhan jo silloin, että tahdoin päästä ottamasta osaa seuraelämään, joka hävitti aikaa eikä minua tyydyttänyt. Tahdoin tehdä parempaa. Jos yhden illan olisin tanssinut, olisi se sitonut minut moneksi. Mutta se ei sido mihinkään, että tanssin maisterifranseesin seppeleensitojani kanssa. Eikö niin?
— Voi Ensio, minä en ymmärrä. Sinä puhut niin, että en osaa väittää vastaan, mutta minä tulen rauhattomaksi taas. Voitko sinä olla tyyni?
— Olen ainakin yhtä tyyni kuin sinä iltana, jona meillä oli kutsut.