Senjälkeen Ensio ja Helvi olivat koettaneet silloin tällöin jäädä pois huveista. Oli siitä ainakin vähän apua töiden suhteen, ja he ehtivät myöskin toisinaan kristillisten yhdistysten kokouksiin, jonne muuten eivät olisi päässeet. Mutta heille molemmille selveni, että tällainen menettely vaan lisäsi puolinaisuuden tunnetta ja taistelua. Kun oli määrä mennä johonkin, kysyi tohtorinna, saisiko hän nyt heidät kaikki mukaansa, ja jos Helvi ja Ensio eivät sanoneet aikovansa, näkivät he hänen tulevan pahoille mielin. Irjakin katsoi heitä suurin, pyytävin silmin, kuin olisi hän tahtonut vakuuttaa: — Kyllä tämänpäiväiset huvit ovat ainakin yhtä viattomat kuin viimekertaiset! — Niin kaiketi; jos meni yhteen perheeseen tanssiaisiin, ei voinut parin päivän perästä jäädä pois toisestakaan, loukkaamatta kutsujia. Asia ei tahtonut paremmaksi muuttua. Molemmat he mielestään olivat milloin itsekkäitä, milloin epäjohdonmukaisia, ja huvin edellä oli aina uudestaan epäröimistä ja ikävyyksiä. Heidän täytyi asettua varmalle kannalle.
Niin he päättivät kokonaan lakata tanssimasta ja muutenkin väistyä huvielämästä pois. Tohtorille se oli jotenkin yhdentekevää, kunhan hän vaan näki heidät kotona iloisina; mutta tohtorinna kyllä olisi tehnyt kaiken voitavansa saadakseen heidät aikomuksestansa luopumaan, ellei Irja olisi häntä rukoillut jättämään Ensiota ja Helviä rauhaan. Hänen välityksellänsä asia sentään kävi helpommin kuin he luulivatkaan. Alussa tosin tuli välistä mielipahoja, mutta vähitellen koko perhe tottui tähän järjestykseen. Irja puettiin kuten prinsessa, ja tohtorinna vei hänet mukanansa ulos, milloin hän vaan suinkin luvuiltansa ennätti. Helvi ja Ensio tekivät sillä välin ahkerasti työtä tai etsivät uskovain ystävien seuraa. Heistä tuntui siltä, kuin tie olisi nyt paljon tasoittunut; ja Helvi oli vakuutettu siitä, että varsinkin tanssin heittäminen toi hänen sydämellensä rauhaa. Ei hän koskaan enää tanssisi askeltakaan, ei koskaan.
Siitä oli jo jotenkin pitkä aika, melkein pari vuotta. Jumala oli ihmeellisesti häntä tukenut ja auttanut, etupäässä Ension kautta… Niin, samahan se, miten. Herralla on keinoja monenlaisia.
Irja kävi itsenäisesti omaa tietänsä. Oliko se oikein? Eiköhän, koska hän itse oli ihan varma siitä. "Kuka sinä olet, joka toisen palvelijaa tuomitset? Omalle herrallensa hän seisoo tai lankee." Hän menetteli vaan luonteensa mukaan. Rakas pikku Irja, Jumala häntä siunatkoon ja suojelkoon!… Ja myöskin Ensiota… Olihan heillä sama Jumala, jonka istuimen ääressä he kaikki kolme nykyään usein rukouksessa yhtyivät…
* * * * *
Kello löi kaksi. Melkein säpsähtäen Helvi hypähti ylös keinutuolista.
Kyllä hänen täytyi jo laskeutua levolle.
Kuinka he viipyivät niin kauvan? Ensio oli siellä tietysti Irjan tähden, saattaaksensa hänet kotiin, kun hän tahtoi lähteä. Hänen mahtoi olla hyvin ikävä. Irjan olisi pitänyt häntäkin muistaa…
— Hiljaa, eikö ovi käynytkin? Hyvä, etten ehtinyt riisuutua!
Hän riensi heitä vastaan. Ensio auttoi juuri päällystakkia Irjan yltä, tyynenä kuten tavallisesti. Mutta Irjan koko olento hehkui onnea ja riemua.
— Kuinka sinä vielä valvot? — kysyi Ensio.