Silloin Irja oli joutunut ihan kiihdyksiin. — Tanssiko syntiä? Minkätähden tanssi enemmän kuin juoksu ja leikki ja mikä tahansa? Sehän on niin äärettömän hauskaa! Luuletko sinä, että Jumala kadehtii meidän iloamme?
— Minulle se ei ole mikään ilo, — vastasi Helvi.
— Eipä juuri minullekaan, — arveli Ensio. — Mutta en minäkään luule sitä itsessään synniksi. Minusta on pahinta ylimalkaan tuhlata niin paljon kallista aikaa ja yhtenään käydä seuroissa ja kutsuissa, joista emme mitään hyödy. Varmaan voisimme sen ajan käyttää paljon paremmin. Jos tietäisin, etten tee väärin ja itsekkäästi, jäisin niistä kaikista pois.
— Mitä luulisit isän ja äidin siitä sanovan? — virkkoi Irja.
— Siinäpä se on, — vastasi Ensio surullisesta — Ei tarvitse mennä pitkälle, ennenkuin jo ristiriidat kohtaavat. Sano sitte, pikku sisko, että elämä on helppoa ja yksinkertaista!
— Ei, ei, älä välitä siitä, mitä muut arvelevat! — huudahti Irja katuen ja tarttuen hellästi Ension käsiin. — Minä olin ajattelematon. Kyllä sinun täytyy tehdä omantuntosi mukaan kaikesta huolimatta. Mutta se on ikävää, niin hirveän ikävää! Miksi sinulla on semmoinen kiire?
— Orpo kaipaa omaa leipää… Suo anteeksi, rakas Irja, älä ymmärrä minua väärin! Minulla on huolettomin olo ja parhain koti, mitä voin toivoa… Mutta onhan Jumala määrännytkin meidät tekemään työtä. Ja sitte minulla olisi niin paljo miettimistä ja selvittämistä…
— Jokainen minuutti vie ijäisyyttä lähemmäksi, — lisäsi Helvi. —
Meidän tulee olla niissä, mitkä meidän Isämme ovat.
— Ei Jeesuskaan vetäytynyt ihmisten joukosta pois, — väitti Irja. — Me menemme Isän kanssa. Se on eri asia, jos on paljo työtä eikä jouda huvittelemaan. Olen minäkin jäänyt menemättä, kun on toiseksi päiväksi ollut aine tai pitkä läksy tai jotakin semmoista. Ension ajatuksen minä kyllä ymmärrän.
— Et taitanut oikein ymmärtää kuitenkaan, — sanoi Ensio. Mutta siihen keskustelu sillä kertaa loppui.