Sen illan jälkeen heidän välillään oli syntynyt ihan toisenlainen suhde kuin ennen. Helvi oli kertonut heidän keskustelustansa Irjallekin, ja sitte he kaikki kolme usein istuivat yhdessä elämän suuria kysymyksiä selvittelemässä. Mutta Helvistä tuntui, että hän ja Ensio sittekin parhaiten ymmärsivät toisiansa.
Sillä Irja oli nyt kerran onnen lapsi kaikessa. Vaikeinkin näytti olevan niin helppona ja kirkkaana hänen edessänsä kuin päivänpaisteinen tie, joka kukkanurmia kulkee. Helvin tuloillan jälkeen, jona he ensi kerran yhdessä polvistuivat, oli Irja säännöllisesti ruvennut kasvattisiskon kanssa rukoilemaan ja lukemaan raamattua. Pian hän iloisesti vakuutti: — Vapahtaja lupaa ottaa vastaan jokaisen, joka tahtoo tulla hänen luoksensa. Minäkin tahtoisin. Saanhan siis olla varma siitä, että olen hänen, sillä muuten hän ei puhuisi totta! — Kuten pieni lapsi hän uskoi sen ilman kysymyksiä ja taisteluita.
Sentähden kaiketi ei Ensio ollut koskaan ryhtynytkään Irjalle kertomaan kaipauksestansa ja epäilyksistänsä. He olivat niin erilaiset. Mutta kun he sitte kerran alkuun päästyään kolmen kesken istuivat yhdessä, ei kukaan enää sydäntänsä sulkenut, ja he täydensivät toisiansa. Ensio filosofeerasi ja tunkeutui kysymyksinensä syvimpiin pohjukkoihin ja mutkaisimpiin sokkeloihin asti; Helvi seurasi häntä, toisinaan itsekin takertuen ongelmiin. Irja yksin hymyili ja säteili ja väitti, että kaikki oli päivän selvää ja elämä niin ihanaa, ettei pitänyt sitä turmella epäilyksillä.
Mutta teoriian ohella tuli tärkeäksi sen sovittaminen käytäntöön.
— Kunhan vaan aina käsittäisi, mikä on oikein! — oli Helvi kerran huoahtaen sanonut, sinä syksynä, jona hän Irjan kanssa oli rippikoulunsa käynyt.
— On niin paljo ristiriitoja, joissa tahtoo joutua ymmälle, — jatkoi
Ensio.
Se taaskin oli Irjasta ihmeellistä. — Kuinka minä en tietäisi, mikä on oikein? Minun tulee tietysti voittaa itsekkäisyyteni, olla tosi, rakastaa kaikkia ihmisiä, mutta Jumalaa yli kaiken. Eihän siinä mitään mutkia ole. Se on toinen asia, osaammeko tehdä, mitä tiedämme oikeaksi. Minä en ainakaan osaa. Mutta en minä siitä ollenkaan huolehdi: varmaan aikaa myöten opin yhä paremmin.
Kyllähän se oli totta. Vaan sittekin Helvi ja Ensio olivat hymyillen katsahtaneet toisiinsa, ikäänkuin sanoakseen: — Sellainen puhe sopii Irjalle. Hän on kuin hyvä lapsi, niin vähän vielä kokenut. Elämä on sittekin täynnä taistelua ja ristiriitaa.
Huvit tulivat heille ensimmäiseksi vaikeaksi kysymykseksi. Helvi muisti niin hyvin sen illan, jona he tanssista keskustelivat.
— Minusta alkaa kerta kerralta tuntua ikävämmälle, kun olen tanssiaisissa, — oli hän itse sanonut. — Tavallisesti ajattelen, että olisi hyvä, jos aika pian kuluisi ja pääsisin kotiin. Joskus innostun muiden mukana, mutta sitä tyhjempää on jälestäpäin. En tiedä, teenkö Jumalan tahdon mukaan, kun tanssin.