Tuli kumminkin lähdön aika. Silloin Leima jälleen painoi suudelman Irjan poskelle ja kuiskasi samassa syleilyssä: — Arvaappas, Tauno on pyytänyt minua seppelettänsä sitomaan! Hän sanoi, että ilahuttaisin häntä suuresti, jos suostuisin. — Ja kun Irja katsoi Leimaan hämmästyneenä, kysymysmerkin tavoin, lisäsi hän, väijyvän kissan ilme silmissään: — Sanohan, eikö se ole hauskaa?
Irja ei voinut vastata, sillä hänen korvissansa soivat Taunon sanat: "Sellainen tyhjä tyttö!" Noin helpostiko puhuttiin toista edessä ja takana? Sitä ei hän milloinkaan olisi Taunosta uskonut.
Mutta Leima ymmärsi Irjan äänettömyyden omalla tavallansa. Hänen silmänsä välähtivät, kuin olisi hän ajatellut: — Vai niin, siinä oli sittekin kilpailija! Mutta parastani panen, jotta sinut ja muut nolaisin…
III
Helvi keinutteli tuolissaan hiljaa, silmät ummessa. Kello löi yksi.
Kaikki oli äänetöntä ympärillä.
Miksi hän oikeastaan odotti? Ehkä Irja ja Ensio viipyivät aamuun asti.
Eihän hän ennenkään ollut ylhäällä istunut, kun Irja oli tanssiaisissa.
Niin, jospa menisikin levolle.
Tai ehkei vielä juuri. Tässä oli niin hyvä miettiä ja uneksia valveillaan. He viettivät siellä Ension maisterin vihkiäisiä, hän täällä. Mutta ajatuksissa he saattoivat olla toistensa luona.
Vihreä seppele Ension vaaleilla kiharoilla — kuinka se oli sopinut hyvin… Onnellinen Irja, joka oli saanut sen lehti lehdeltä sitoa! Tietysti, olihan hän sisar… Hän oli niin kaunis, että hän Helvin mielestä erottautui kaikkien muiden seppeleensitojatarten joukosta. Ruusut hehkuivat hänen hiuksissaan ja rinnallaan, ja kädessä hänellä oli Ension antama kukkavihko, sekin pelkistä ruusuista…
Niin, ruusut olivat Irjaa varten. Hänelle, Helville, riittivät metsän ujot kielot ja se syrjäinen paikka, josta hän katseli valkoista neitoparvea ja seppelöittäviä nuorukaisia. Hän iloitsi koko sydämestään Irjan ilosta, mutta vielä enemmän siitä, että Ensio oli taas päässyt yhden taipaleen päähän ja sai ruveta valmistumaan varsinaiseen kutsumukseensa.
Ensio Herran palvelijana! Se oli oleva ihanaa. Papiksi hän oli jo poikana halunnut, ja tämä toivo oli käynyt sitä selvemmäksi, mitä enemmän hänen sydämensä tietoisesti avautui Herralle. Niin hän oli kerran itse sanonut. Kummallista, että hänen toverinsa valittivat häntä umpimieliseksi eivätkä sanoneet oikein olevansa selvillä hänen uskonnollisesta kannastaan. Helvi kyllä sen tiesi. Siitä oli jo muutama vuosi, kun he eräänä iltana istuivat yhdessä ja alkoivat puhua sydämensä sisimmistä asioista. Helvi oli sanonut lapsesta asti kuuluneensa Herralle, ja vaikka hän oli lakkaamatta langennut, oli Herra nostanut aina uudestaan. Silloin oli hän nähnyt Ension silmissä kuten kyynelten kiillon. — Minä olen kaivannut lapsuudestani asti, — oli hän vastannut. Ja Helvi lisäsi: — Joka etsii, hän löytää.