— Sen minä vaan tiedän, että Ensio oli kiltti, — sanoi Irja sydämellisesti. — Hän ei olisi voinut tehdä minulle suurempaa hyvää työtä. Minua tuskastutti Tauno, joka lakkaamatta pyöri ympärilläni, ja Leiman levottomat silmät vaivasivat minua. Rupesi jo ihan olemaan ikävää. Mutta kaikki unohdin, kun Ensio vei minut tanssiin!

— Kiitos, sisko, — lausui Ensio; ja enempää puhumatta he sanoivat hyvää yötä ja erosivat kukin huoneeseensa.

Aamu valkeni, mutta Helvi makasi vielä silmät avoinna vuoteellaan.
Ajatukset risteilivät hänen aivoissansa suomatta lepoa.

"Kaikki unohdin, kun Ensio vei minut tanssiin!" — ne sanat hän yhä kuuli korvissaan kaikuvan. Yhtäkkiä muistui hänen mieleensä kaukainen aika, kesäinen juhla Saimaan lehtoisalla rannalla. Hän seisoi kultapilviä katsellen ja muistaen äitiänsä; silloin tuli Ensio, ja hän seurasi häntä tanssiin ja unohti kaiken muun paitsi juhannusilonsa…

Hän painoi päänsä tyynyyn ja alkoi nyyhkyttää, tietämättä miksi. Voi sydämen ristiriitoja, voi sen pelottavia salasopukoita!…

Ei suinkaan ollut Ensio tehnyt väärin. Mutta hän — hän oli kadehtinut
Irjaa…

— Laupias Jumala, neuvo minulle tiesi! Tee minut itsenäiseksi, riippumattomaksi ihmisistä ja omatekoisista säännöistä ja kaikesta muusta paitsi sinusta! Yksityinen tekohan ei tässä ehdottomasti ole synti, vaan sydämen suunta. Ensio on vapaa, vapaampi minua, ja kuitenkin hän aina on katsonut minuun, kuten siihen, joka seisoo lujemmalla pohjalla kuin hän. Minä olen seisonut, mutta orjana…

Hän sanoi, ettei hän ainakaan ole rauhattomampi kuin sinä iltana, jona meillä oli kutsut… Ei minunkaan ollut hauska silloin. Tuntui tukahuttava kuumuus ympärilläni kuin ukkosilmalla — eikä kuitenkaan tanssittu… Minä ymmärrän sen nyt. Seura se on, joka vaikuttaa eron, itse ihmiset maailmallisine sydämineen, eikä se, mitä he tekevät. Minä tahdon lähelle Jeesusta. En voi etsiä iloani muualta kuin sieltä, missä häntä rakastetaan. Siksi minä huviseuroista pakenin… Mutta päätökseni ei tarvitse poikkeuksetta sitoa, sillä en tiedä, mihin olosuhteet voivat käskeä minua…

Minä olen vapaa! Mutta vapaana minä rukoilen, ettei minun tarvitsisi niihin huveihin koskaan palata. Äskeinen mielijohteeni oli vaan kiusaus. Minäkö olisin toivonut olleeni Irjan sijassa? Minäkö kadehtisin hänen osaansa? Hyvä Jumala… Ei, en koskaan! Hän iloitkoon siellä, kunnes löytää syvempää iloa, olkoon niin onnellinen kuin perho päivänpaisteessa. Ei hän kuitenkaan ole perhoseksi luotu, ja kerran hänkin sen huomaa. Ensio ja minä, me tunnemme, kuinka vähän maailma antaa. Jeesuksen luona yksin on oikea ilo…

Koi ruskotti ja leimahteli idän rannalla, ja hitaasti, juhlallisena aurinko kohosi sen helmasta. Helvi sulki silmänsä. Unen hengettäret alkoivat utuisen leikkinsä hänen ympärillään, loihtien hänet leijailemaan jonnekin epämääräisiin maailmoihin, rusopilvien äärille. Taivaan kulta, yläisten ilmojen valkeus häntä ympäröi; mutta minne hän katsoikin, väikkyi kuva häntä vastaan — Ension kirkas kuva…