Omituista kyllä oli Helvikin "pilvipuolella". Mitä vapaammaksi ja varmemmaksi Irja kävi, sitä alakuloisemmaksi ja levottomammaksi hän tuli päivä päivältä. Siihen oli montakin syytä. Tulopäivästänsä asti hän oli näinä kuutena vuotena aina saanut osaksensa pelkkää ystävällisyyttä Lindiläisten kodissa, ja viime aikoina hän oli jo melkein unohtanut, ettei hän lapsena kuulunut perheeseen. Vaan nyt oli joku muutos tapahtunut, sen hän ilmassa tunsi.
Tohtorinna oli useita kertoja sanonut miehellensä: — Helvistä tämä kaikki on alkanut. Ei tiedä koskaan, mitä ikävyyksiä ja vieraita virtauksia voi kotiinsa saada, kun sinne toisen lapsia ottaa. Kyllä meillä on hänestä iloakin ollut, en sitä suinkaan tahdo kieltää, ja onhan hän vuosien kuluessa käynyt meille rakkaaksi. Oman tyttäremme huviksi hänet otimme, mutta juuri Irjan tähden nyt soisin, ettei se milloinkaan olisi tapahtunut.
Helvi ei ollut noita sanoja kuullut, mutta vaistomaisesti hän käsitti asemansa. Se oli katkeraa. Kuuluiko sekin Jeesuksen ristiin, että täytyi tuottaa mielipahaa niille, joille olisi tahtonut vaikka elämänsä antaa kiitollisuuden uhriksi? Eikä Helvi tietänyt muuta tehneensäkään kuin rukoilleensa Irjan puolesta; Mestari itse oli rehellisen opetuslapsen johtanut valkeuteen. Voiko hän mitään siihen, että Irjan ystävät olivat epäluotettavia ja pintapuolisia? Saattoiko hän auttaa sitä, että köyhyyttä, kipua ja syntiä oli maailmassa? Eikö ollut parempi, että sen näki ja tiesi, koska se kerran oli todellisuutta? Eikö ollut onnellista, että lapsi varttui naiseksi ja että sydän maailman tuskan koskettamana pakeni täydellisen parantajan, ristiriitojen selvittäjän, pimeyden kirkastajan Herran Jeesuksen luo?
Oi, se oli korkein onni. Kuinka ihanaa, jos oli vähänkin saanut auttaa sen saavuttamiseen! — Ja kuitenkin Helvi yhtaikaa iloitsi eikä iloinnutkaan. Sedän ja tädin mielipaha tietystikin sen vaikutti. Se oli väärä ja syntinen, mutta se koski kumminkin. Irjan itsenäiselle luonteelle se ei mahtanut tuntua niin vaikealta, sillä ei hän koskaan horjunut, kun kerran oli käsittänyt jotakin oikeaksi. Mutta hänen ei tarvinnutkaan epäillä vanhempainsa rakkautta eikä pelätä olevansa liikana kaluna, teki mitä teki. Toista oli Helvin, ottolapsen…
Ensio, hän oli nyt tyytyväinen, sen voi huomata Helvi ja ken tahansa. Talvinen alakuloisuus oli kuin pois puhallettu, ja ilomielisenä hän saatteli Irjaa kaikkialle tai istui pitkät hetket hänen kanssaan, kun hän ruokasalissa laulellen ompeli. Helville hänellä ei enää ollut aikaa… Taikka ei suinkaan niin; vaan Helvillä itsellään ei ollut aikaa ei hänelle eikä Irjalle, sillä viimeiset työt jatko-opistossa kiinnittivät hänet kokonaan. Onnellinen Ensio! Ottolapsi oli hänkin, mutta kuitenkin kuten oma poika, Irjan veli, toisessa asemassa kuin Helvi…
Tuliko hänen pyrkiä tästä kodista pois, pitikö hakea opettajaksi johonkin kansanopistoon tai maaseutukaupungin kouluun? Sellaisia tuumiahan hänen toverinsa joka päivä pohtivat, ja riemuitsivat ja onnittelivat, kun jonkun onnistui saada varma toimi seuraavaksi vuodeksi. Mutta Helvin sydäntä pelkkä se ajatuskin jo ahdisti ja painoi. Hän ei voinut, se oli mahdotonta. Saattoi hän muullakin tavalla päästä pois Lindiltä, joskaan ei nyt vielä Helsingistä — ollen uskollinen lapsuutensa aatteelle ja sille työlle, johon Herra häntä niin kauvan oli kutsunut…
Sillä se yksin häntä tietysti pidätti paikkaa hakemasta ja vei häneltä halun ruveta opettajaksi. Niin, tietysti.
Hänen täytyi päästä sairaanhoitoa oppimaan. Mutta askel oli vaikea ottaa, ja häntä pelotti kertoa siitä sekä kasvattivanhemmille että muillekin. Ilmi Alanne, joka rakasti lähetystä ja muisti Helvin kouluaikaiset tuumat, oli viime syksynä jo muutamasta sanasta huomannut hänen lopullisen aikeensa. Mitä jos muut, asialle vieraatkin, nyt itse teosta arvaisivat? Eihän hän voinut kieltää, jos kysyttäisiin; mutta hän ei olisi tahtonut sitä sanoa vielä — ei vielä…
Kaikki tämä yhteensä teki hänet rauhattomaksi. Ja sitte oli lisäksi jotakin — tuo ihmeellinen, painostava tunne, joka poistui ajoiksi ja hetkiksi, mutta palasi taas kuten lyijytaakka sydämelle. Mitä se saattoi olla? Kiusaajanko kuiskeita vai lapsuuden enkelin? Helvi ei saanut siitä selvää.
Hän istui huoneessaan eräänä toukokuun iltana, rukoillen jotakin tienviittaa Jumalalta. Ulkona taivas oli harmaa, ja meri kohosi ja laski raskaasti, vyörytellen rantaan värittömiä laineitansa. Raskas oli Helvin rintakin, ja hän huokasi itsekseen: