— Epätietoisuus ja epäselvyys on kuitenkin vaikeinta kaikesta!
Silloin kello soi, ja Miili ilmoitti, että neiti Saarnio haki Helvi neitiä. Vai niin, Saimi tahtoi kai nähdä kasvatusopin muistiinpanoja. Helvi meni pyytämään häntä sisään.
Mutta hänellä olikin toisenlaista asiaa. Arastellen, punastuen hän katseli ympärilleen, kysyi, oliko Helvi ihan yksin ja Irja varmasti kokouksessa, johon hän oli luvannut mennä; istui sitte hänen viereensä ja yritti ruveta puhumaan, mutta puhkesikin kyyneliin.
— Katsos, minullahan ei ole vanhempia kaupungissa, — sopersi hän, kun Helvi ihmetellen kysyi, mikä häntä vaivasi. — Joltakulta minun täytyy pyytää neuvoa. — Hän vaikeni, viivytteli ja kuiskasi vihdoin punastuen entistäkin enemmän: — Tauno on kosinut minua! Rakas Helvi, mitä minun pitää tehdä?
Sitte seurasi katkonainen kertomus asian kehittymisestä. He olivat vasta tänä keväänä enemmän tutustuneet, mutta nyt viime aikoina olleet tuon tuostakin yhdessä. Tauno oli vapunpäiväksi lähettänyt hänelle kauniin kukkakoristeen, viikko takaperin Saimi heräsi ihanaan ylioppilaslauluun, ja tänään — niin, tänään Tauno oli noutanut hänet kävelemään ja Alppilan kallioilla ilmaissut rakkautensa… Se oli sanomattoman suloista… Sillä Saimikin rakasti Taunoa; ja kuitenkaan hän ei vielä ollut uskaltanut antaa ijäksi sitovaa lupausta… Hän pelkäsi, pelkäsi kuten kukkanen hallaa…
— Helvi, sinä joka olet niin hyvä ja vakava, neuvo minua! Ole suora ystävä, älä petä…
— Kuinka sinä tarkoitat?
— Minä tiedän, että Tauno on monesta pitänyt, liehunut kuin perhonen milloin minkin ympärillä. En minä huolehdi sellaisista tytöistä kuin Leima. Siitä ei koskaan olisi mitään tullut, sillä hän se etsi Taunoa eikä Tauno häntä. Surra hän kaiketi voi omalla tavallaan, mutta viikon päästä hän jo on viihtynyt ja kesäksi unohtaa koko asian. En hänestä välitä; toista minä ajattelen — Irjaa…
— Irja ei vähääkään rakasta Taunoa, — sanoi Helvi varmasti.
— Oletko vakuutettu siitä? — Ja Saimi katsoi Helviin kuten tuomiotansa odottaen. — Hän on siis kiintynyt toiseen?