— Ketä toista tarkoitat? — kysyi Helvi säikähtyneenä. Eihän Irja ollut hänelle mitään puhunut, eikä hän voinut aavistaa, kuka se olisi ollut. Tietysti Saimi erehtyi.
— Ajattelin Ensiota… Helvi, miksi sinä niin hämmästyt? Eikö se olisi sopiva pari? Ovathan he lapsuudesta asti kasvaneet yhdessä, ja heidän suhteensa on aina ollut niin herttainen ja hellä, että kaikkien on täytynyt sitä mielikseen katsella. — Mutta nyt minun on aika rientää pois, ennenkuin Irja tulee. Lähden miettimään vastausta Taunolle, rakkaalleni… Oi Helvi… Säilytäthän salaisuuteni, ethän millään muotoa sano Irjalle? —
Saimin mentyä Helvi heittäysi keinutuoliin ja peitti kasvonsa käsillään. Irja ja Ensio! Kuinka se ajatus ei milloinkaan ollut hänen mieleensä johtunut? Mutta mahdotonhan se olikin. Saimin mielikuvitus sen vaan oli keksinyt, kun hän kaikin tavoin oli koettanut etsiä tukea omalle luullulle onnelleen. He olivat veli ja sisar eikä muuta, ja lisäksi niin erilaiset luonteeltaan, etteivät he koskaan voisi ymmärtää toisiansa niinkuin elämäntoverien tulee, niinkuin esimerkiksi… niinkuin…
Helvin sydän tykytti rajusti, ja hän veti äkkiä kätensä pois hehkuvilta kasvoiltaan. — Oi Saimi, Saimi, mitä sanasi herättivät! — Tuntui kuin uusi, ääretön, valoisa maailma olisi avautunut hänen uneksivan katseensa eteen. Eivätkö he olleetkin luodut toisillensa, Ensio ja hän, Helvi — he, joiden käsitykset aina olivat sopineet yhteen ja harrastukset ja kohtalotkin kulkeneet samanlaisia uria? Sitäkö oli tietänyt hänen rinnassaan tuo selittämätön tunne, jota hän tähän saakka ei ollut voinut ajatukseksi pukea? Juuri äsken hän oli rukoillut valkeutta Jumalalta. Näinkö pian, näinkö ihanana saapui vastaus?
— Minä rakastan Ensiota, rakastan, rakastan…
Hän toisti sitä ajatuksissaan, kuten taiteilija kaunista sävelmää, joka kauvan on hänen mielikuvituksessaan liihoitellut ja yhtäkkiä, muotonsa saaden, kirkkaana kumpuaa ilmoille. Tämäkö siis oli Jumalan tahto hänen suhteensa, tämä suloinen, sanomaton?
Saimi raukka, joka oli kiinnittänyt sydämensä Herralle vieraaseen nuorukaiseen! Hänen täytyi valita lempensä ja Jumalan tahdon välillä, ja Helvi jo kyllä oli nähnyt, mihin päätös kallistui. — Armahda, Herra, häntä! — Kuinka toista oli antaa rakkautensa sellaiselle, jonka kanssa voi käsityksin elämän tietä kulkea! Ensio ja hän, he polvistuisivat yhdessä aamuin illoin, he etsisivät yhdessä Jumalan aarteita, he taistelisivat hyvää taistelua auttaen ja tukien toisiansa. Oi, kuinka Jumala oli hyvä! Hänen ei ainakaan tarvinnut tunteitansa pelätä eikä epäillä lempensä olevan Jumalan tahtoa vastaan, sillä se oli edistävä taivaan valtakunnan kehitystä hänen ja hänen rakkaansa sydämessä. Hän tahtoi ja sai heittäytyä onnensa unelmiin vapaasti ja täynnä toivoa, tutkimatta ja kysymättä mitään. Herra oli kyllä johtava kaikki tahtonsa mukaan, lastensa onneksi…
Helvin täytyi langeta polvillensa Herraa ylistääkseen, mutta hän ei löytänyt ainoatakaan sanaa. Hän nousi jälleen, meni pöydän luo ja avasi raamattunsa, etsien siitä tulkkia kuohuville tunteillensa. Aamulla hän oli lukenut profeetta Esaiaan kirjaa, ja merkki oli jäänyt 55. luvun kohdalle, joka sentähden nyt ensiksi aukeni. Helvin silmää kohtasivat sanat:
"Minun ajatukseni ei ole teidän ajatuksenne, ja teidän tienne ei ole minun tieni, sanoo Herra. Vaan niin paljon korkeampi kuin taivas on maasta, niin ovat myös minun tieni korkeammat teidän teitänne ja minun ajatukseni teidän ajatuksianne".
Hajamielisesti hän käänsi lehden, tuskin ajatellen, mitä oli lukenut. Kiitospsalmeja hän haki, sillä ne yksin vastasivat hänen mielentilaansa. Ehkä tuo esimerkiksi, sadasviides: