"Kiittäkää Herraa ja saarnatkaa hänen nimeänsä, julistakaa hänen töitänsä kansojen seassa"…
Ei sekään nyt sopinut. Kyllä hän lähetyskutsumusta tahtoi kohta ajatella, ja hänen täytyikin, mutta ei vielä tänä iltana… Hän aikoi etsiä edelleen, kun samassa kuuli Irjan äänen käytävän puolelta. Silloin hän joutuisasti sulki kirjan, tempasi ylioppilaslakkinsa pikku rasiasta, jossa hän sitä tallensi tomuttumasta, ja riensi toista tietä, kuten rikosta paeten, ulos hämärään puistoon. Hän ei vielä hetkeen voinut ketään nähdä. Pois, pois, rannalle yksinäisyyteen, meren kohinaan ja haaveiden hurmaaville maille…
VIII
— Rakastaako Ensio minua? — sitä Helvi kysyi itseltään vasta ensi huumauksen mentyä ohi. Ei hän tietänyt mitään, joka ehdottomasti olisi sitä todistanut, mutta vielä vähemmin hän löysi tukea vastakohdalle. Ainahan Ensio oli ollut hänelle ystävällisempi kuin kellekään muulle tytölle — tietysti lukuunottamatta Irjaa, siskoansa. Koko toveripiirissään hänellä ei ollut läheisempiä uskottuja kuin kasvinkumppanit kotona, ja varsinkin juuri Helvin hän oli antanut katsahtaa syvälle sydämensä sisimpään, sen tunteisiin ja taisteluihin. Kentiesi hänen rakkautensa ei vielä ollut tietoiseksi herännyt, se ehkä uinui, kuten Helvinkin povessa niin kauvan, kauvan… Mutta kerran se varmaan oli leimahtava ilmi, sitte, kun aika oli tullut. Oi, Helvi tahtoi mielellään odottaa. Olihan hän nuori, olihan elämä rikas, ja aika oli siivin liitävä toivotusta päämäärästä uneksiessa ja valmistautuessa tulevaisuutta varten.
Nyt oli helppo ryhtyä työhön reippaasti ja iloisin mielin. Ehkä vähän lepoa haapojen suojassa Saimaan rannalla, mutta sitte Helsinkiin takaisin, suuriin sairashuoneisiin keskelle kärsimyksiä ja kuolemaa! Helvi ei sitä enää pelännyt, ei arkaillut aikeensa ilmoittamistakaan. Hän oli varma siitä, että Ensio oli sen hyväksyvä, ja mitäpä muusta.
"Kiittäkää Herraa ja saarnatkaa hänen nimeänsä, julistakaa hänen töitänsä kansojen seassa!"
Se kehoitus kuului hänelle nyt niinkuin ennenkin — ei, voimakkaampana ja ihanampana kuin ennen. Yhdessä he valmistuivat Herran viinitarhureiksi, hän ja Ensio. Toinen ammensi elävää vettä varastoihin, toinen oli harjoittautuva sillä virvoittamaan voipuneita, ja molemmat he itse joivat joka päivä sen tyhjentymättömistä lähteistä, tullaksensa vahvoiksi "lentämään siivillä ylös kuin kotkat, juoksemaan nääntymättä, vaeltamaan väsymättä".
Pakanain hätä oli yhä sama, Herran käskystä ei ollut piirto eikä rahtu kadonnut, ja Helvin halu kutsumuksen noudattamiseen oli tullut vaan palavammaksi. Eihän Herran tahto hänen lähtemisensä suhteen voinut sentähden muuttua, että hän Ensiota rakasti. Päinvastoin! Yhden sijaan oli lähtevä kaksi; sillä ennemmin tai myöhemmin Ensiollekin oli selvenevä, että häntä siellä kaukana paremmin tarvittiin kuin kotimaassa. Siksi varmaankin oli Helvin sydämessä lakkaamatta soinut tuo estävä "ei vielä". Ei vielä — odota, kunnes Ensio on valmis! Ja hän kun ymmärtämättömyydessään oli kuvitellut, että oli jotakin hänen ja Jumalan välillä!
Nyt hän kohta tahtoi mennä puhumaan kasvattivanhemmillensa. Mutta ensin, kaikkein ensin Ensiolle…
Hänen oli näinä päivinä ollut vaikea katsoa Irjaa silmiin ja kohdata Ensiota punastumatta. Vasta vähitellen hän vapautui entiselleen ja sai voitetuksi omituisen, suloisen ja samalla ahdistavan arkuuden tunteen, joka hänet väkisinkin pyrki valtaamaan rakastetun läheisyydessä. — Helvi kokosi kaiken rohkeutensa, naputti Ension ovea ja astui hänen huoneeseensa.