Helvin sydän sykki valtavasti. Suuri riemu sai hänet melkein vapisemaan, ja hän pelkäsi vaan, että Ensio voisi lukea kaikki hänen ajatuksensa kuten avoimesta kirjasta.
— Ensio, ehkä piankin huomaat erehtyneesi…
Hän pudisti surullisesti päätänsä.
— Ei, en ole erehtynyt. Mutta minä luotan Vapahtajan rakkauteen ja rukouksen voimaan. Minä tahdon joka päivä pyytää, että Jumala sinua siunaisi ja vahvistaisi, ja sinä — rukoilethan minun puolestani?
— Oi, niin mielelläni. Olenhan sitä ennenkin tehnyt. — Vaan lähdemmekö nyt sedän ja tädin luo?
— Lähdetään.
He istuivat Irjan kanssa tohtorinnan kammiossa, kun Helvi ja Ensio tulivat. Irja huudahti kohta heitä vastaan, että hänellä oli suuri uutinen kerrottavana.
— En tiedä, pitäisikö minun itkeä vai nauraa. Ajatelkaapas, kun isä ja äiti ovat päättäneet lähettää minut vuodeksi Lausanneen!
— Oikeinko totta?
— Milloin?