Helvi tarttui hänen molempiin käsiinsä ja puristi niitä sydämellisesti, lausuen: — Kiitos, tiesinhän sen!
Hetkeksi vaiettuaan hän sitte äkkiä kääntyi pöydän luo ja otti siitä kirjan, saman, jota Manne kerran oli Ension kamarissa katsellut. Nopeasti käännellen lehtiä hän etsi jälleen sen kohdan, joka esitti rikasta nuorukaista.
— Manne, sinä näit tämän kuvan, mutta ei se miellyttänyt sinua silloin. Pidätkö nyt enemmän tuosta? — Ja Helvi avasi sen sivun, joka kuvasi isän helmaan vaipuvaa tuhlaajapoikaa.
— Tarkoitatko, että se sopisi minuun?
— Ajattelin, että ennen muita pahoitit taivaallista Isää. Etkö tunne, että tarvitset hänen anteeksiantamustansa ja hänen voimaansa voittaaksesi vastedes?
Manne työnsi melkein kärsimättömällä liikkeellä kirjan pois.
— Älä alakaan saarnata, Helvi, sillä sitä en voi sietää. Pää pystyssä menen kotiin, jos menen. Niin — menenhän minä, sillä sanaani en syö. Ja uhallakin katson joka ihmistä silmiin ja näytän kaikille, ettei kompastukseni minua sen huonommaksi tehnyt. Kiitos, Helvi, hyvästä neuvosta!
— Voi, en minä sinua neuvonut noin menemään kotiin! — huoahti Helvi.
Miettiväisenä, surumielisenä hän tuijotti eteensä Mannen lähdettyä. Eikö ollut kuin kohtalon ivaa, että hän aikoi mennä pakanoita kääntämään, hän, joka ei ollut voinut sen paremmin vaikuttaa edes omaan serkkuunsa? Voinutko? Oliko hän oikeastaan koettanutkaan? Niin kiire hänellä muka oli ollut, ettei joutanut kaupungissa millään tavalla pitämään Mannea silmällä, ja Saukkolassa hän ei ollut kertaakaan käynyt sieltä muutettuansa. Rukoilla hänen ainakin olisi pitänyt Mannen ja hänen omaistensa puolesta, mutta harvoin, harvoin sekin oli tullut tehdyksi. Oli aina toisia, rakkaampia, jotka ensin johtuivat mieleen…
— Tarvittaisiinkohan minua Saukkolassa? Hyvin minä arvaan, että siellä syntyy ankara yhteentörmäys jo huomenna hänen tultuansa, kun setä ja täti suuttuvat, Samuli härnää ja Manne itse on ynseä ja uhkamielinen. Mutta enhän minä pääse lähtemään… Kesällä kyllä pääsisin, ellen vaan loukkaisi Lindin setää ja tätiä, jotka niin herttaisesti pyysivät minua olemaan Haapalehdossa — ja ellei olisi niin sanomattoman ikävä nyt juuri erota Irjasta ja Ensiosta… Mahtaisiko matkani mitään hyödyttääkään sitte enää?