Mutta rukoilla minä voin, joka päivä tahdon rukoilla, että Herra heitä kaikkia armahtaisi. Kyllä hän voi ilman minuakin löytää tien heidän sydämiinsä. Voi, kunpa etenkin Manne, joka kuitenkin on paras heistä, ymmärtäisi oman ajallisen ja ijankaikkisen onnensa ja kääntyisi Herran puoleen. Sillä niin murtumattomana, kuin hän nyt on, hän lankee uudestaan…
Helvi heittäytyi polvilleen ja rukoili kauvan ja hartaasti, mutta nousi tuntematta taivaista rauhantuulahdusta, entinen omituinen paino rinnassaan. Heikkoutta se oli varmaankin… niin hän arveli. Olihan tämä päivä ollut niin vaiherikas ja täynnä mielenliikutuksia.
IX
Kesä oli liitänyt pois kuin ihana unelma, Haapalehto oli autiona jälleen, sillä syksy oli tullut, keltaisten lehtien, muuttolintujen ja jäähyväisten aika…
Helvi ja Ensio astuivat hitain askelin ja äänettöminä ylös Tähtitornimäen rinnettä, luoden tuon tuostakin silmänsä ulapalle. Etenevänä pilkkuna näkyi vielä laiva, se, joka oli vienyt muassaan Irjan ja hänen vanhempansa. Tuntui niin tyhjältä ja autiolta suuressa Helsingissä, aivan kuin he kahden olisivat sinne jääneet outojen keskelle — hekin kohta erotaksensa. Ensio oli lupautunut esitelmämatkoille, joiden piti kestää lukukauden alkuun asti, ja tänä iltana Helvin tuli jo muuttaa diakonissalaitokseen.
He istuutuivat mäen äärimmäiselle penkereelle, katseet käännettyinä merta kohden. Helvi ensimmäisenä katkaisi hiljaisuuden.
— Sinä olet niin kalpea, Ensio.
— Luulenpa, että sinäkin olet. Ja nyt sinua puistattaa. Lähdetään alas, mereltä käy kylmä viima.
— Ei se ole sitä. Mutta mennään vaan, sillä minun täytyykin panna kapineeni kuntoon.
— Nyt laiva on kadonnut näkyvistä. Katso, tuolla vielä leijailee harmaa savupiirto!