He liehauttivat kerran nenäliinojansa sinnepäin, nousivat ja lähtivät taas ääneti, kumpainenkin ajatuksiinsa vaipuneena. Vasta lähellä kotiporttia Ensio kääntyi Helvin puoleen, kuten unesta heräten.
— Saanko tilata sinulle hevosen? Milloin sen pitää olla täällä?
— Kiitos, tunnissa kyllä valmistun.
Ei tämä lähtö vastannut Helvin kuvittelua. Ilolla hän oli luullut Herran työhön menevänsä, ja nyt oli sydän aivan pakahtua ikävästä ja kaipauksesta. Miksi Ensiokaan ei tullut saattamaan? Olisihan tässä issikassa hyvin ollut tilaa. Helvi yhä oli näkevinään hänet edessänsä sellaisena kuin hän oli jäänyt portaille seisomaan, valkoinen lakki kädessä, pehmeät kiharat vapaina tuulen hyväiltävinä. Joka hetki vei hänet edemmäksi Ensiosta, lähemmäksi pientä, erotettua maailmaa, johon hän kohta oli kuuluva. Hänestä tuntui sillä hetkellä, kuin se olisi ollut synkkä luostari, jonka muurit sulkivat hänet pois vapaudesta, nuoruuden ilosta ja rakastetun ystävän yhteydestä.
Mutta hän ponnisti voimiansa ja kokosi rohkeutensa. Pitihän sedän, tädin ja Ension kolmen viikon kuluttua palata Helsinkiin, ja mikä silloin esti tapaamasta heitä vaikka kuinka usein? Kyllä kaikki oli hyvin juuri näin. Tätähän hän oli toivonut, tähän pyrkinyt. Reippaasti vaan työhön Herran voiman tukemana!
Ajaja käänsi hevosen laitoksen portista pihaan, pysähdytti portaitten eteen ja nosti alas Helvin arkun. Pari sisarta riensi ystävällisesti häntä vastaan, ja Helvi kuuli ympärillänsä suurten puitten huminan, kuten tervetuliaiskuiskauksen. Eteiseen astuessaan hänen silmänsä sattuivat oven yläpuolella olevaan lauseeseen: "Herra siunatkoon sisällekäymisesi ja uloskäymisesi".
Neljännestunnin kuluttua oli iltarukouksen aika. Kaikki sisaret yksinkertaisissa puvuissaan, valkeine päähineineen, saapuivat kodikkaaseen kokoussaliin. Helvi katseli, heitä miettiväisenä. Ei hän nähnyt elämän painon masentamia, alakuloisia kasvoja, vaan rauhan ja hiljaisen onnen leimaamia. Virsi soi juhlallisena, ja rukous oli täynnä syvää hartautta.
Johtajatar toivotti Helville rauhaa ja siunausta, ja sisaret puristivat sydämellisesti hänen kättänsä. Liikutetuin mielin hän vetäytyi omaan pieneen huoneeseensa. Tuntui todellakin, kuin maailman pauhaava meri olisi jäänyt kauvas täältä ja pursi hiljaa liukunut tyyneen satamaan. Helvin mieltä ei eriämisen tunne enää raskauttanut. Oli suloista laskeutua levolle Herran huomassa, katse vielä viimeiseksi kiinnitettynä vastapäätä vuodetta riippuvaan raamatunlausekorttiin: "Jumalan rauha varjelkoon sydämenne."
* * * * *
Pian Helvi kotiutui. Kuten muutkin hoitajat hän liikkui sairasten keskellä palvellen, auttaen ja lohduttaen. Hän ei häikäillyt leikkaushuoneessa eikä pelännyt yövalvontaa, ja alusta pitäen työ sujui häneltä varmasti, ikäänkuin hän olisi siihen aikaa tottunut.