— Varmaan te vielä tulette sisareksi ja jäätte tänne kokonaan, — arveli eräs oppilaista, joka ihaillen oli katsellut Helvin toimia suuressa sairassalissa ja paraikaa puhdisti hänen kanssansa leikkauskalustoa.
— Ehkä olen täällä vaan hyvinkin lyhyen ajan, — vastasi Helvi.
Nuori diakonissa näytti empivän, kysyisikö hän jotakin. Johtajatar tietysti tiesi, miksi Helvi oli laitoksessa, mutta sisaret eivät sitä udelleet. Mitä se heihin kuuluikaan? Yhdentekevää minne Herra työntekijänsä lähettää, kunhan vaan elämä ja voimat hänelle annetaan palvelevassa rakkaudessa.
Mutta hetken vaiettuaan diakonissa kuitenkin arasti kysyi: — Ettekö siis aiokaan varsinaiseksi sairaanhoitajaksi? Kaikki sanovat, että erinomaisesti sovitte tähän työhön.
— Sairaanhoito on oleva minulle välikappale eikä tarkoitus.
— Niinhän se tavallaan on meille muillekin.
Helvi kohotti päänsä raudasta, jota hän kiillotti. Miksikä hän oikeastaan oli salaperäinen? Se alkoi jo häntä itseäänkin kyllästyttää. Kerrallaan hän tahtoi murtaa muurin ja esiintyä vihdoinkin todellisessa valossa.
— Minä lähden lähetyssaarnaajaksi, jos Herra tahtoo, — sanoi hän.
Häntä huvitti ja samalla varmistutti se suunnaton hämmästys, joka kuvastui nuoren tytön kasvoissa. Tämä tuijotti Helviä kuin ihmettä.
— Tekö, neiti? — puhkesi hän vihdoin lausumaan. — Miten se on mahdollista?