— Älkäähän nyt, sisar Sanni, — keskeytti Helvi, ja polttava puna levisi hänen poskilleen. — Ei puhuta enää minusta; kyllä se oli totta, mitä kerroin aikeistani. Kuulkaa, nyt soi ruokakello! Johan me olemmekin valmiit.

Mutta yksinäisyyteen päästyään Helvi lankesi polvillensa, painoi kasvonsa käsiinsä ja rukoili hartaasti Jumalalta anteeksiantamusta.

— Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Oi, minä en ole hituistakaan ylempänä sisar Sannia. Minäkö muka olen luja uskossa, vapaa ja itsenäinen, valmis turvallisesti lähtemään yksinäni mihin tahansa? Sitä en kykene ajattelemaan enemmän kuin hänkään. Herra Jumala, huolitko näin huonosta aseesta? Tomuun minä lankean jalkaisi juureen, sitä sinulta rukoillen…

Hän lähti työhönsä jälleen, mutta toisella mielellä kuin tähän asti. Taistelu oli rikkonut sen viihdyttävän rauhan, joka ensi iltana oli hänet uneen tuudittanut ja sitte yhä varjonnut häntä kuten kuuluvana ympäröivään ilmapiiriin. Maailma oli vain näennäisesti jäänyt näiden seinien ulkopuolelle. Tännekin se löysi salatun tien, ja sydämessä kuohut kävivät yhtä voimakkaina kuin ennen konsanaan…

Uutterassa, tasaisessa työssä päivät sitte kuluivat huomaamattoman nopeasti, toistensa kaltaisina. Vaihtelua toivat ainoastaan Irjan pitkät, intoa hehkuvat kirjeet ja pari ystävällistä kirjekorttia Ensiolta. Ja niin tuli se aika, jona kaupunki taas kansoittui talveksi ja Helvin kaivatutkin, muut paitsi Irja, palasivat matkoiltansa kotiin.

Ulkomaailma otti jälleen näkyväisestikin Helvin piiriinsä, vaikka vaan hetkittäin. Toverit ja Ensio, jopa tohtori ja tohtorinnakin pistäytyivät toisinaan laitokseen häntä tervehtimään, ja vapaat tuntinsa hän melkein aina vietti kaupungissa. Hänen raamatunlukupiirinsä kokous oli asetettu sellaiseksi ajaksi, että hän jotenkin säännöllisesti voi päästä mukaan, ja suurempiakin kokouksia määrätessään toverit häntä muistivat. Tieto Helvin aikomuksesta ruveta lähetyssaarnaajaksi oli kulovalkeana kiertänyt toisesta toiseen, ja se siirsi hänet yhtäkkiä syrjäisestä, vähän huomatusta asemastansa miltei toveripiirin keskukseksi.

Jo piirien sihteerien ensimmäisessä kokouksessa puhe pitkäksi aikaa eksyi häneen.

— Kuinka ihanaa olla niin kokonaan antautunut Herralle!

— Hän on oleva kehoituksena meille muillekin.

— Jospa olisi yhdistyksessämme monta sellaista tyttöä!