Niin, nämä toverit häntä ymmärsivät, tukivat ja kannattivat, sen Helvi tunsi ilman sanojakin. Siksi heidän seuransa häntä virkisti ja rohkaisi raskaan työn lomassa, ja siten hänen oli paljon helpompi kestää monien muiden kummastelua, jopa paheksumistakin.
Mutta pikku Ilmi Alanne kietoi kätensä hänen kaulansa ympäri ja kuiskasi: — Älä pahastu, rakas Helvi, vaikka minä varoitan sinua. Minä, jos joku, olen iloinen siitä, että vihdoinkin teet totta lapsuutesi tuumista, enkä minä suinkaan kadehdi sinulta toverien huomiota ja myötätuntoa. Mutta minä pelkään, että siinäkin on vaaroja. Muista, että Herra on ainoastaan heikoissa luvannut olla väkevä, ja nöyrille hän antaa armon!
Helvi painoi päänsä alas ja suuteli Ilmiä.
— Kyllähän minä sen tiedän, — virkkoi hän hiljaa. — Kiitos kuitenkin, että sen sanoit. He rakastavat minua ansaitsemattani eivätkä tunne heikkouksiani niinkuin sinä, lapsuudentoverini. Etkä sinäkään ole sydämeeni katsonut…
Hyvä, että hän itse oli saanut sinne silmätä. Hän oli aikeensa ilmoittanut esiintyäkseen muka sellaisena kuin oli, mutta nyt hän kaiken aikaa tunsi, että muut saivatkin hänestä ihan väärän käsityksen. Lakkaamattomana nöyryytyksenä oli hänelle se kallis kuva, jota hän sydämessään säilytti. Kuinka paljon ihanammat kaikkea muuta olivat hänelle ne hetket, joina hän Ension kanssa kahdenkesken puheli lähetyksestä ja tarkkasi hänen kasvavaa, lämmintä harrastustansa! Kuinka kärsimystenkin koti, surullinen sairashuone, kirkastui hänen silmissänsä, kun Ensio sen oven avasi! Sitä eivät toverit aavistaneetkaan. Herralle yksin he luulivat hänen antaneen sydämensä.
Oliko se väärin, että hän rakasti ja toivoi vastarakkautta?
Synkkänä syysiltana heikon sairaan luona valvoessaan hän sitä ajatteli. Tämä kysymys, joka alussa ei ollut johtunut hänen mieleensäkään, oli viime aikoina yhä useammin herännyt, vaikka hän uudelleen ja uudelleen oli sen tukahuttanut.
— Onhan Jumala itse rakkaus, ja rakkauteen hän on meidät luonut. Me emme ole sen ajan lapsia, joka piti nunnia ja munkkeja muita ihmisiä pyhempinä. Miksi minä en saisi omistaa onnea, joka lukemattomille on armolahjana suotu? Sairas liikahti. Helvi kumartui hänen puoleensa, asetteli tyynyä, lausui muutamia viihdyttäviä sanoja ja istui jälleen paikalleen, vaipuen mietteisiinsä.
— Mikä arvoitus olisi ihmiselämä ilman Jumalaa! Tuokin nuori tyttö, joka tuossa lepää, kuolon suudelma otsallaan — Miksi hän ei saanut minulle annettua onnea, terveyden lahjaa, elämän toivoa?
Jumala ei tahtonut.