Ihmeellinen Jumala! Hän tietää, mikä on paras kullekin. Hän vie kotiin eri teitä, eikä ole tomun lasten asia kysyä miksi…
Eikö hän voisi kieltää minulta sitä, mitä hartaimmin toivon? Eikö minun pitäisi taistella päästäkseni riippumattomaksi kaikesta muusta paitsi Jumalasta ja hänen tahdostansa? Jos hän antaa lemmen onnen, otan sen riemulla vastaan, mutta jos hän on toisin määrännyt, kiitän siitä…
Se on mahdotonta. En voi, en, en…
Ja kuitenkin! Entä jos Ensio ei rakastaisikaan minua, vaikka olen luullut? Mitä toivoo, sitä luulee niin helposti.
Vuoteelta kuului korahdus. Helvi hypähti kauhistuneena pystyyn.
— Tai jos kuolema riistäisi hänet minulta… — ennätti hän ajatella sairaan luo rientäessään.
Tämä hengitti raskaasti. Ei ollut tuoni tullut vielä, ainoastaan sanansaattajansa lähettänyt. Mutta kohta, kohta oli elämän liekki viimeisen kerran leiskahtava ja sammuva…
Yö oli ulkona sysimusta, ja puut ikkunan takana humisivat kuin huokaillen. Helvi alkoi vapista, ja hänen huulensa liikkuivat tuskan rukouksessa.
Jumalan kiitos! Hänen valvontansa oli lopussa; varsinainen hoitaja saapui paikallensa.
Seuraavana aamuna aurinko paistoi kirkkaasti vastasataneelle lumelle. Taivas oli iloisen sininen, valkohattarat purjehtivat keveinä ilmassa, kuusenhavut kimaltelivat ja koko maailma näytti uudistuneen ja nuorentuneen. Helvi hyppäsi reippaasti vuoteeltansa ja puisteleikse kuin pahasta painajaisesta päästäkseen.