Tohtori ja tohtorinna Lind olivat antaneet suostumuksensa, eikä laitoksen puolelta ollut mitään estettä. Vaikeimmalta tuntui ero Ensiosta. Hän puristi sydämellisesti Helvin kättä, ja hänen äänessään oli hellä sointu, kun hän sanoi: — Molemmat siskot ovat sitte poissa! Mutta se on oikein, Helvi. Olkoon Herra sinun väkevyytesi!
Hän matkusti kirkkaana talviaamuna, vähän ennen joulua. Ensio oli lähtiessä kiinnittänyt muutamia ruusuja hänen rintaansa, ja sisar Sanni oli ujosti pyytänyt, että Helvi muistoksi ottaisi matkallensa pienen laulukirjan, joka oli hänelle monta kertaa tuottanut virkistystä. Sannia Helvi liikutettuna syleili, mutta Ensiota hän kykeni kiittämään ainoastaan tuntehikkailla silmillänsä, jotka jälleen sumenivat kyynelistä. Oi, mitä muistoja, toiveita ja unelmia ne ruusut loihtivat esiin! Koko junamatkan ne huumaten hänelle tuoksuivat, vaivuttaen unhoon rauhanajatukset ja houkutellen kauvas haaveiden maille. Vasta määräasemalla hän heräsi kuin lumouksesta, kokosi kiireesti tavaransa ja riensi ulos junasillalle. Saukkolan renki jo odotti häntä siellä.
Raitis ilma teki hyvää, ja uusi ympäristö toi uusia ajatuksia. Mitä enemmän hän läheni päämääräänsä, sitä elävämmin entisyys astui hänen sielunsa silmäin eteen ja tunto nykyhetken velvollisuuksista virisi. Renki kertoi, että lääkäri oli jo käynyt Saukkolassa ja antanut varsin huolestuttavia tietoja. Hän oli sanonut taudin päässeen pahaan vauhtiin, kun ei ollut ymmärretty alussa oikein hoitaa. Emännän hän kyllä luuli paranevan, vaikka sairaus uhkasi tulla pitkälliseksi, mutta Manne taisteli elämän ja kuoleman vaiheilla. Tarkka hoito, toisenlainen kuin tähän asti, oli ainoa, joka hänet saattoi pelastaa. Siitä syystä tohtori hyvin oli iloinnut, kun kuuli, että oli toivoa saada tottunut hoitaja Helsingistä.
Helviä pelotti se liioiteltu luottamus, jonka nuo sanat sisälsivät, mutta kuitenkin hän sydämestänsä kiitti Jumalaa siitä, että oli viipymättä lähtenyt matkaan. Miten hän olisi omaatuntoansa rauhoittanut, jos hänelle saapuessaan liian myöhään olisi tohtorin lausunto kerrottu?
Hevosen kaviot kapsoivat, lumi ryöppysi ilmaan reen kummallakin puolella, ja matka joutui nopeaan. Nyt näkyivät kirkonkylän ensimmäiset talot, ja tuossa jo seisoi itse vanha, juhlallinen Herran huone hiljaisen hautapuistonsa ympäröimänä. Helvi kyllä halusi kiirehtiä perille, mutta tästä hän ei kuitenkaan voinut pysähtymättä matkustaa ohi. Menneisyyden muistot valtasivat hänen mielensä, ja vastustamaton halu vaati häntä edes lyhyeksi hetkeksi siihen pyhäkköön, jonne hän kerran kuumin kyynelin oli saattanut rakkaimpansa.
Renki jäi portille hevosen luo, ja Helvi astui yksin lumista tietä pitkin vanhempainsa haudoille. Nietos peitti ne valkoiseen vaippaansa; ainoastaan vaatimattomat rautaristit osottivat vainajain lepopaikkaa. Koivut kumartuivat suojaten niiden yli, oksat hohtavina huurrekukkasista, ja kirkas säde, kuten taivainen toivonviesti, väikkyi ylhäältä puiden lomitse, kimaltaen ristien kultakirjaimissa.
Isänsä haudalle Helvi omisti ainoastaan tyyntä kunnioitusta ilmaisevan katseen. Niin monen, monen talven lumi oli jo satanut siihen unhotusta — jos Helvi koskaan oli tietänytkään kummun alla nukkujaa kaivata. Mutta toisen haudan ääreen hän jäi hiljaa, hartaana seisomaan. Hän olisi tahtonut hyväillä valkoista nietosta tai sulattaa sen kyyneleillänsä ja tunkeutua syvemmälle, aina rakkauden rinnoille saakka… Vaan vahva oli lumivaippa, ja äidin sydän ijäksi lakannut sykkimästä…
Nyyhkyttäen Helvi vaipui kylmälle kinokselle kummun luo. Eikö äidillä ollut enää mitään, ei mitään sanottavaa lapsellensa, joka orpona kulki maailman korpiteitä?
Säde välkähti juuri Helvin silmäin edessä, ja kuten tulikirjaimilla piirrettynä loisti ristiltä lause: "Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle elämän kruunun".
Helvi nousi voimakkaan liikutuksen valtaamana. Niin, hän tahtoi olla uskollinen, kuten äiti oli ollut. Hän tahtoi pitää lapsuutensa aarteen, ettei kenkään hänen kruunuansa ottaisi. Taisteluitten kautta kulki taivaan tie, pimeitten laaksojen läpi Jumalan kirkkauteen…