Hän kääntyi lähtemään, mutta pysähtyi, palaten takaisin. Hitaasti hän irroitti rinnastansa Ension ruusut ja katseli vuoroin niitä ja vuoroin hautakumpua, ikäänkuin epäröiden. Sitte hän nopealla liikkeellä vei kukkavihon huuliansa vasten, laski sen ristin juurelle ja riensi taaksensa katsomatta pois, silmät kosteina kyyneleistä.

Puolen tunnin kuluttua hän oli Saukkolassa. Setä ja Samuli ottivat hänet vastaan jonkinmoisella arkailevalla sydämellisyydellä, ikäänkuin olisivat ajatelleet: sukulainen sinä olet ja tervetullut vieras, mutta — röökinä! Vaan Helvin mieli oli vielä hellyksissä äskeisen hetken muistosta, ja sekö vai mikä lienee vaikuttanut, että hän suorastaan riensi syleilemään setäänsä ja ojensi ystävällisesti kätensä pöhönaamaiselle Samulille, tuntien hänet nähdessään pikemmin sääliä kuin vastenmielisyyttä. He näyttivät ilostuvan Helvin käytöksestä, ja samalla poistuikin kaikki ikävä kankeus ja tunto välimatkasta, joka loitonsi maalaissukulaiset helsinkiläisestä ylioppilasneidistä.

Käytiin sisälle. Portaat olivat likaiset ja jäiset, ja eteisen nurkkaan oli työnnetty sekaisin työkaluja, riepuja ja roskaa. Näkyi selvästi, että emännän tarkastava silmä puuttui. Porstuakamarissa hän makasi — entinen ynseä täti, joka nyt Helvin tullessa huoneeseen hartaasti kurkottihe häntä kohti kuin apua odottaen. Helvi lausui muutamia lempeitä sanoja ja astui edemmäksi sedän saattamana. Tuvan nurkassa voihkiva sairas palvelustyttö vaikeni heti vieraan nähtyänsä, ja muu väki nousi ruokapöydän äärestä kunnioittavasti häntä tervehtimään. Setä avasi syvään huoaten tuvan takana olevan kamarin oven, saman huoneen, jossa Helvi äitinsä kanssa oli asunut. Siellä oli Mannen vuode.

Hän lepäsi kuumeisena, tajuttomin katsein, huomaamatta sisäänastujia. Helvi pysähtyi äänettömänä vuoteen eteen, haikea tunne sydämessä. Näinkö hänen täytyi kohdata serkkunsa, joka niin reippaana ja kukoistavana oli lähtenyt? — Ja äkillisen mielenliikutuksen valtaamana hän kumartui sairaan yli, silitti hellästi epäjärjestykseen joutuneita hiuksia ja kostutti polttavaa otsaa kirkkailla kyyneleillä.

Helvistä tuntui sillä hetkellä, kuin hän olisi ollut äärettömän paljon velkaa, velkaa sekä koko tälle kodille että jokaiselle sen asukkaalle. Kaikki oli täällä niin avuttoman surullista ja vaalimatonta, ikäänkuin pyytävää ja kaipaavaa. Murhe oli maaperän pehmentänyt; se vaan odotti kylväjäänsä — rakkauden kalliin viljan kylväjää. Helvin mieleen johtui, miten hän ennen lapsena oli ajatellut, että hänen Saukkolassa olisi mahdotonta pysyä Herran palvelijana. Niin, hän olisikin varmaan ollut liian heikko silloin, ei nuoruutensa, vaan horjuvan uskonsa tähden. Herra oli armossansa viisaimmalla tavalla ja sopivimmassa ympäristössä häntä kasvattanut, vaikka inhimillisesti katsoen siinäkin oli kyllä ilmanala taivaan taimelle vaarallinen. "Kuka on Herran mielen tietänyt? Kuka on hänen neuvonantajansa ollut?" Hän suojaa omansa, missä hän tahtoo.

Oli miten oli, nyt ainakin Herra voi vaatia häneltä kestävyyttä ja uskollisuutta juuri täällä. Eihän Helvi ollut mikään ensi vuoden oppilas hänen koulussansa; vaikeampienkin läksyjen täytyi jo vähitellen käydä. Hän käsitti sen, eikä se häntä enää pelottanut, vaan täytti sydämen kiitollisella ilolla; ja avuntarpeen näkeminen vaan viritti palavaa toimihalua, terästäen mieltä eikä masentaen. Mikä olikaan palvellessa sellaista Herraa, joka panee kuorman hartioille, mutta itse vie sekä sen että kantajan helmassansa?

* * * * *

Ei se käytännössä kuitenkaan niin helppoa ollut, kuin Helvi ensi innostuksessaan kuvitteli. Jeesuksen suloinen ieskin painoi, ja ristissä oli särmiä, jotka haavoittivat. Helvi sai paljon työtä, jota kesti sekä päivin että öin, ja vaikeata oli aina pysyä kärsivällisenä, rohkeana ja iloisena. Mutta hän tahtoi rehellisesti tehdä parastansa, ja hän rukoili, että Jumala antaisi hänen olla siunaukseksi. Itsellensä hänellä ei ollut aikaa, vaan hän eli muille Kristuksen tähden, siten kuin hän ei milloinkaan ennen ollut elänyt. Siksi hän vaikeuksienkin keskellä tunsi sitä rauhaa, joka käy yli kaiken ymmärryksen, ja huokausten puristuessa rinnasta hän kuitenkin oli onnellinen.

* * * * *

Tuli joulu. Helvi oli palvelustyttöjen kanssa leiponut, valvonut huoneiden puhdistamista ja muita toimia sekä lopuksi isännän luvalla koristanut kolme pientä, tuolilla seisovaa kuusta, yhden kutakin sairasta varten. Sydän täynnä sääliä hän aattoaamuna asetti Mannen kuusen paikoillensa. Täytyihän joulun tulla hänenkin huoneeseensa, vaikka hän, poika parka, ei siitä mitään tietänyt. Helvi ei ollut varma siitä, oliko hän parempi vai huonompi, mutta jokin käänne näytti olevan tulossa. Hän oli tähän asti lakkaamatta puhunut sekavia, houreisia sanoja, tuntematta ketään ympäröivistä ihmisistä ja levotonna liikkuen sinne tänne tilallansa; vaan nyt hän lepäsi aivan hiljaa, silmät ummessa, kuten rauhaisaa unta nukkuva. Oliko hän heräävä tähän vai toiseen elämään?…