Päivemmällä Helvi kysyi sedältä, eikö ollut tapana lähettää talosta jouluapua köyhille alustalaisille. Isäntä kynsäisi korvallistaan ja näytti joutuvan hämilleen.
— Eihän tuota… Ei ole tullut viedyksi. Tokko niitä niin tarpeessa onkaan.
— Miina kertoi vastikään, että Takalan mökiltä on ainoa lehmä kuollut, ja surkutteli ihmisraukkoja, jotka saivat semmoisen vahingon, vieläpä juuri jouluksi. Eikö heitä pitäisi jollakin tavalla muistaa?
— Niin… kuinkahan olisi… — Ja isäntä raapaisi taas päätänsä, ikäänkuin etsien apua tälle pulmalliselle kysymykselle. — Mutta sinne on matkaakin puolen penikulmaa, ja väellä taitaa olla tarpeeksi tehtävää siksi kuin on mentävä joulusaunaan…
— Rakas setä, minusta Saukkolassa nyt jos koskaan jouluiloa kaivataan.
Miksi emme hankkisi sitä ainakin vähän, koettamalla tehdä iloa muille?
Minä lähden mielelläni, jos saan hevosen, että ennätän pian takaisin.
Eihän isännällä oikeastaan ollut mitään sitä vastaan. Voihan Helvi viedä Takalaan jotakin särvintä, jos se häntä huvitti, ja tarkemmin ajatellen se oli varsin hyväkin asia. Saukkolan joulu varastoissa ei pieni vähennys mihinkään tuntunut, hevoset olivat vapaat, ja Samuli juuri jouti ajamaan, jotta pysyi poissa kylänraitilta eikä päässyt jouluviinojen makuun.
Helvi kiitti iloisena ja riensi lähdöksi varustautumaan. Vaan Samulia ei löytynyt mistään; hän oli jo omilla teillänsä.
Isäntä kirosi harmissaan, mutta vaikeni, kun kohtasi Helvin katseen. Siinä oli jotakin, joka pysähdytti sanat kielelle, sai hänet häpeämään ja samalla hellytti hänen mieltänsä. Mitä, jos hän itse lähtisi tytön kanssa? Niin, miksikä ei. Oikein sydäntä lämmitti, kun Helvi häntä syleili sen lupauksen tähden. Hän oli kumminkin oman veljen tyttö, hyvä ja nöyrä tyttö — vaikka olikin koulunkäynyt ja röökinä…
Tiuvut helkkyivät iloisesti Pollen kaulalla, kun se vinhaa vauhtia kuljetti isäntäänsä ja Helviä kaunista metsätietä pitkin. Tuntui oikein hyvältä päästä vähän ulos sairasten huoneista. Raitis tuuli hiveli kasvoja ja kevensi mieltä, ja ajelijat joutuivat pian vilkkaaseen keskusteluun. Ensin isäntä jutteli pitäjän asioista ja Helvi kertoi yhtä ja toista viime vuosiensa tapahtumista; mutta vähitellen puhe melkein huomaamatta luisti lähempiin seikkoihin, jotka kumminkin pohjalla piilivät molempien mielessä. Oli paljo sellaista, jota Helvi jo aikaa olisi mielellään tahtonut tietää, vaikka hän arkatuntoisuudesta oli välttänyt kyselemistä. Nyt tarjoutui sopiva tilaisuus kuin itsestään. Mutta samalla oltiinkin taas vakavalla alalla, joka karkoitti ulkoa tulleen hilpeyden, vieden jokapäiväisten huolien keskukseen.
— Kun piti sen Mannen niin huonoksi käydä, — huokasi isäntä. —
Mahtaako vaan enää noustakaan siitä. On se kovaa, on.