— Jumala voi kääntää kaikki parhaaksi. Ehkä te kyllä vielä saatte iloa hänestä.
— Hänestä sitä on tähän asti ollutkin — ei suinkaan Samulista. Vaikka mikä meni päähän keväällä, kun niin toimitti, että koulusta piti erottaa… Ei Manne mikään juoppo ole.
Isäntä sanoi sen jonkinmoisella ylpeydellä, joka teki Helvin sydämelle hyvää. Manne oli siis täyttänyt lupauksensa, koettaen miehekkäästi korjata entistä erehdystänsä. Isänsä tunnustuksen hän ainakin näkyi voittaneen.
— Hän on lahjakas ja hyvä poika, — sanoi Helvi lämpimästi. — Minä olen niin iloinen siitä, ettette tuomitse häntä liian ankarasti. Sitä hän pelkäsi Helsingistä lähtiessään.
Hevonen nykäisi kiivaasti rekeä isännän piiskan huimahtaessa. Vastenmieliset muistot näyttivät liikkuvan hänen mielessänsä. Hän katsoi suoraan eteensä, huulet yhteenpuristettuina, ja koetti nähtävästi pakottaa takaisin jotakin, mikä pyrki esille.
— Pysyikö hän sitte aina raittiina? — kysyi Helvi arasti hetken äänettömyyden jälkeen.
Isäntä rykäisi pari kertaa ja vastasi ikäänkuin epäröiden, väräjävällä äänellä: — Hän teki työtä kuin karhu, ja kunnon poika hän oli. Kaikki häntä kehuivat ja kiittivät.
— Mutta sanokaa, setä, pysyikö hän —?
Helvin silmissä kuvastui levoton tuska, mutta setä vältti hänen katsettansa, vastatessaan: — Ei siitä ole mitään puhumista. Kun vaan paranisi poika…
Sitte he ajoivat melkein äänettöminä määräänsä asti, vaikka Helvi oli huolestuneempi kuin ennen ja kiihkeästi olisi tietoja halunnut. Vasta torpassa hänen ajatuksensa suuntaantuivat toisaalle. Isännän ja neidin tulo herätti köyhässä väessä hämmästystä ja odottamatonta iloa, joka tarttui antajiinkin. Monet kiitokset ja siunaukset saattoivat heitä, kun he kääntyivät paluumatkalle, ja heidän tuli hyvä olla, aivan kuin joulun enkeli olisi liidellyt heidän luonansa löyhytellen siivillänsä pois mielipahaa ja levottomuutta. Puhelu sujui taas rauhallisesti, tavallista tasaista latuansa.