— Missä sinun ajatuksesi nyt olivat? — kysyi opettaja ihmeissään, sillä Helviä pidettiin luokan tarkimpana ja etevimpänä oppilaana.
Helvi istuutui äänetönnä, häpeissään. Mutta takana Leima kuiskasi hänen puolestaan: — Poikain konventissa. — Ja Ester nauraa tihitti Irjan selän turvissa.
Saapuessaan kotiin Helvi oli puoleksi iloinen, puoleksi alakuloinen. Äidille hän kertoi kaikki tarkkaan ja odotti jännityksellä mitä hän sanoisi. Äiti lupasi laskea hänet toivottuun huviin, mutta oli pahoillaan, kun Helvi sen tähden oli antanut opettajalle syytä muistutukseen. — Tanssia harjoittamassa Irjan luona saat olla vaan tunnin, — lisäsi hän. — Ellet osaa, katselet tällä kertaa. Ensin työ, sitte huvitus!
Helvi tyytyi siihen vastustamatta, nouti maidon, kävi ostamassa öljyä, korjasi pöydän ja silmäili lävitse iltapuolen läksyt. Äiti katseli häntä hellästi, ja kyynel väreili silmäkulmassa. — Olenkohan minä ankara? — ajatteli hän. — Mutta minun täytyy. Maailman koulu on ehkä oleva kylläkin kova Helville. Hänestä pitää kasvaa karaistu, kelpo tyttö.
IV
Konventin jälkeisenä lupapäivänä Helvi istui äitinsä vieressä napinläpiä ompelemassa, mutta ajatukset viipyivät ihmeellisessä eilisillassa. Kaikki oli ollut kuin unelmaa: valaistu sali, juhlapukuinen nuoriso, kaunis soitto ja laulu… Irja oli valkoisessa puvussa. Mutta ei Helvin ensinkään tarvinnut hävetä tummaa, yksinkertaista pukuaan. Kaikki kohtelivat häntä ystävällisesti, ja moni muukin oli yhtä tummissa vaatteissa. — Ja sitä somaa näytelmää! Helvin mielestä Ensio mainiosti sopi tytöksi. — Esitelmäkin oli niin hauska, vaikka Irja kyllä haukotteli ja valitti pitkästyvänsä. Eräs opettajista piti sen. Hän puhui Yrjö Aukusti Vallinista ja hänen tutkimusmatkoistansa kaukana kuumilla aavikoilla. Helvi melkein luuli turbaani päässä ja viitta ympärillä matkustavansa mukana. Uudestaan hän innostui sitä ajatellessaan. Erämaa oli hiekkainen, tasainen, ääretön… Tuolla kohosi vaan muutamia kallioita, ja tässä kasvoi piikkikasveja, joita kamelit söivät. Valkoiset teltat olivat pystytetyt yöksi, nuotiotuli paloi, arapialaiset istuivat sen ympärillä ja Vallin heidän joukossaan — tai Helvi itse… Suuret tähdet leimusivat taivaalla, erämaassa vallitsi hiljaisuus…
Sitte oli ruvettu tanssimaan, ja silloin vasta Irjalla oli oikein hauska. Hän oli yhtenään lattialla, vaikka olikin vaan kolmasluokkalainen, ja hän nauroi ja puheli, ikäänkuin olisi jo aikoja tuntenut kaikki, ketkä siellä olivat. Helvi ei paljon tanssinut; eihän hän osannutkaan. Ensio olisi vienyt hänet franseesiin, sillä Irjaa oli joku muu pyytänyt, mutta Helvi ei rohjennut koettaa. Silloin Ensio oli jäänyt istumaan hänen viereensä, ja he olivat puhelleet illan ohjelmasta, etenkin esitelmästä. Ensiokin oli pitänyt siitä paljon, ja hän olisi yhtä mielellään kuin Helvi tahtonut matkustaa ja nähdä vieraita maita. — Mutta ei suotta — oli hän sanonut. — Minä tahtoisin samalla toimittaa jotakin hyödyllistä, niinkuin Vallin.
Sitä Helvi nyt mietti. Mitähän kaikkea hyödyllistä voisi saada aikaan vieraalla maalla? Helvi ajatteli isävainajansa vanhinta veljeä, Martti-setää, joka oli ollut lähetyssaarnaajana Afrikassa ja kuollut siellä. Oli hänkin nähnyt paljon ja samalla tehnyt työtä muitten tähden. Äiti oli usein hänestä kertonut, ja Helvi muisti pienempänä istuneensa hänen sylissään, kun hän kerran kävi kotimaassa. Hänellä oli ollut muassansa suuri tiikerintalja ja paljo kummallisia kapineita, ja Helvi oli pitänyt hänestä enemmän kuin Kustaa sedästänsä, jolla oli isoisän entinen talo Helvin kotipitäjässä. Kuinka ihmeellistä olisi olla lähetyssaarnaaja!
— Äiti, — virkkoi Helvi yhtäkkiä keskeyttäen äänettömyyden, — etkö kertoisi minulle taas jotakin Martti sedästä ja Ovambosta?
— Miten ajatuksesi nyt sinne johtuivat? Kyllä minä kertoisin, ellen ole jo puhunut kaikkea, mitä tiedän. Mutta sehän on totta, eilen tuli Lähetyssanoma, jota et ole nähnyt, kun olit poissa. Minäkään en joutanut sitä katsomaan. Lueppas ääneen!