— Minusta se on vielä paljon hyödyllisempää kuin Vallinin matkat, — sanoi Helvi innokkaasti. — Jahka minä saan rahaa tästä puserosta, panen puolet lähetyslaatikkooni.
Keskustelun katkaisi pihalta kuuluva kova kopina. Useammat anturat polkea tömistelivät lunta raskaista jalkineista, ja samassa ovi koputtamatta avattiin. Huoneeseen astui suuri, roteva, turkkeihin ja pitkävartisiin saappaisiin puettu mies, perässään kaksi tanakkaa puolikasvuista poikaa.
— Kas, Kustaa lanko! Ja molemmat pojat mukana! Hyvää päivää! — huudahti rouva Aaltonen, heittäen työnsä sängylle. — Mistä te olette tänne löytäneet?
— Löydettiinhän tuota, kun pappilassa tiesivät kadun ja numeron, — vastasi isäntä kättä pistäen. — Terveisiä maalta. Kuinka täällä on voitu?
— Jumalan kiitos, kyllä me olemme hyvin voineet. Mutta riisukaa nyt päältänne ja istukaa.
Rouva Aaltosen silmät samassa kulkivat leveisiin, märkiin jälkiin, jotka olivat jääneet lattialle. Toinen pojista yritti juuri laskea lakkinsa vaalean kangaspakan päälle, mutta vieressä seisova Helvi ehti vetää sen syrjään.
Siinä nyt oli hänen ainoa elossa oleva setänsä, Kustaa, Saukkolan isäntä, sekä molemmat serkut Manne ja Samuli. Muita lähempiä sukulaisia heillä ei ollutkaan. Aaltoset olivat talonpojan poikia, ja Kustaa oli veljeksistä keskimmäinen. Vanhusten kuoltua olisi talon pitänyt tulla Martti veljelle, mutta kun tämä oli lähtenyt lähetyssaarnaajaksi, jäi Saukkola Kustaan haltuun.
Helvi meni panemaan kahvia tulelle, ja setä katsoi hänen jälkeensä.
— Laihtuneet te olette molemmat, sen minä sanon. Tuo tyttökin on tullut vallan toisennäköiseksi. Teitte hullun työn, kun muutitte tänne Helsinkiin.
— Kyllä Helvi on ollut terve, ja hyvin hänen on käynyt koulussa. Eikä meiltä ole mitään puuttunut.