— Kai sentään on kovalle ottanut, kun huoneennekin on näin maan tasalla. Olisi se Helvi vaan vähemmälläkin opilla toimeen tullut. Minä olisin saanut hänestä meijerskan — hi hi hi — Mitäs hänen sitte teet, kun koulunsa lopettaa?
— Panen arvattavasti seminaariin. Kansakoulunopettajan paikkoja on aina tarjona.
— Niin, on kai. Mutta kuuleppas, Helvi, — lisäsi setä piloillaan, kääntyen tyttöön, joka samassa palasi sisälle, — tulisithan sinä sentään mieluummin minun meijerskakseni kuin menisit seminaariin? Jos veisinkin heti — hi hi hi —
— En tulekaan, — vastasi Helvi, vetäytyen äitinsä turviin, ikäänkuin olisi pelännyt sedän todellakin aikovan ottaa hänet mukaansa.
— Mutta mikä teidät sai Helsinkiin matkustamaan? — kysyi rouva Aaltonen kääntäen keskustelun toisaalle. — Oliko asioita vai lähdittekö vaan huvimatkalle?
— Eihän sitä ilman asiaa — Piti tuoda tuo Samuli tohtorille, ja sitte
Mannekin kärtti mukaan päästäkseen —
— Samuliko? Onko hän sairas? Sitä ei suinkaan luulisi, kun hänet näkee. Mikä sinua vaivaa?
— Vasenta lonkkaani on kolottanut kaiken syksyä, — vastasi vanhempi poika, joka oli siihen asti ääneti jurottanut, sillä välin kuin nuorempi haasteli kahvikaluja asettelevan Helvin kanssa.
— Se on niin hurja hevosten ajossa, — alkoi isä selittää. — Antoi mennä pahaa tietä pitkin semmoista kyytiä, että kaatui kiveen. Eikä kirkonkylän tohtori sitä paremmaksi saanut; käski tuoda Helsinkiin.
— Sitähän minä äsken katsoin, että ontuiko Samuli vai kuinka hän käveli, — sanoi Helvi.