— Milloin te nyt menette lääkärin puheille? — kysyi rouva Aaltonen.
— Johan tuota oltiin — sinnehän me ensiksi menimme. Antoi lääkkeitä ja määräsi hauteita. Kivun se lupasi poistaa, mutta niin sanoi, että kai pojan pitää jäädä ontuvaksi koko ijäkseen. Sittehän ei tarvitse sotaväkeen mennä — ha ha ha —
— Kyllä sitä vähemmälläkin olisi ruunun virasta päässyt, — tokasi
Samuli äreästi.
— Tehkää nyt hyvin ja ottakaa kahvia, — keskeytti rouva Aaltonen. Helvi oli saanut kahvipöydän katetuksi ja kaatoi paraikaa höyryävää juomaa kirkkaasta pannusta.
— Joko sinä vallan latinaa luet? — ivaili Manne, nähdessään outonimisen kirjan, jonka Helvi siirsi syrjään, tehden kahvipannulle tilaa.
— Saksakin riittää, — nauroi Helvi. — Olen minä sentään myöskin alkanut lukea vähän englanninkieltä.
Manne veti kirjan lähemmäksi katsellaksensa sitä, mutta tuli silloin tyrkänneeksi Samulia, joka juuri otti kahvia, niin että kuppi kaatui ja sen sisällys valui pitkin pöytäliinaa ja Helvin saksankirjaa. Helvi purskahti katkeraan itkuun, sieppasi kirjansa pois ja vetäysi nurkkaan sitä kuivaamaan.
— Olet sinä se kopelo, — ärjäsi isäntä Samulille. — Katsos nyt mitä teit.
— Mannehan se lykkäsi, vaikka minä syyt saan, — virkkoi Samuli yhtä vihaisella äänellä.
— Mitäs tulit siihen eteen, — sanoi Manne vähän häpeissään.