Mutta Helvi nyyhkytti yhä katkerammin. Kaikesta pyyhkimisestä huolimatta jäi lehdille suuria ruskeita pilkkuja.
— Mitä maisteri nyt sanoo, voi, voi — Tämä ei ole minun kirjani, se on koulun —
— Nyt emme enää puhu siitä asiasta, — sanoi rouva Aaltonen aivan tyynesti, mutta päättävästi. — Minusta on ikävä kuulla kiistaa ja itkua. Sinun, Helvi, ei tarvitse huolehtia kirjasta, saat itse pitää tämän, ja minä toimitan koulun kirjastoon uuden.
Pojat olivat vaienneet, isäntäkään ei virkkanut mitään, ja Helvin kyyneleet kuivuivat tuokiossa. Oma kirja! Sepä vasta oli aarre, vaikka olikin täynnä kahvipilkkuja!
Keskustelu sujui taas pian kaikessa rauhassa. Rouva Aaltosella ja Helvillä oli paljo kyselemistä kotipitäjän asioista, ja matkalaiset puolestaan ihmettelivät Helsingin ihanuuksia. Pojat olivat ensikertalaisia, eikä isäntäkään ollut moniin aikoihin pääkaupungissa käynyt.
— Muijankin olisi tarvinnut olla mukana, — arveli hän. — Olisi maar se ihmetellyt suu selällään — ha ha ha — Mutta ei tahtonut jättää kotia piioille, ja maksanuthan se kanssa olisi. Vaikka kyllä minulla rahoja on — ei niistä puutetta.
Kun setä ja serkut ennen päivällistä lähtivät, tuntui Helvistä oikein helpolta. Samulista ja Mannesta hän ei koskaan ollut pitänyt, mutta nyt Ensio, tiesi miten, johtui hänen mieleensä heidän rinnallaan, ja silloin vertailu varsinkin kääntyi serkkujen vahingoksi. Ei hän kuitenkaan virkkanut mitään äidillensä, joka heti kiireellä oli tarttunut ompelutyöhönsä. Mutta jos Helvi olisi nähnyt hänen ajatuksensa, olisi hän huomannut heidän olevan hyvin samaa mieltä ainoitten sukulaistensa suhteen. — Mikähän on tehnyt Kustaan niin erilaiseksi kuin molemmat velivainajat Erkki ja Martti? — mietti rouva Aaltonen. — Hän meni naimisiin kovin nuorena; vaikuttiko häneen ehkä hänen vaimonsa, rikkaan rusthollarin tytär, joka oli miestään vanhempi ja tunnettu ahneeksi, riitaiseksi ja komentavaiseksi? Kustaa ei myöskään ollut saanut minkäänlaista koulusivistystä, niinkuin Erkki, eikä hän ollut sitä halunnutkaan, kuten Martti veli, joka omin päin ja lähetyskoulussa oli hankkinut paljon tietoja. Emäntäkään ei suinkaan häntä kannustanut oppia hakemaan, sillä itse hän sitä halveksi ja töin tuskin oli suostunut panemaan poikansa kansakouluun, josta Samuli erosikin kesken. Mutta päävika oli varmaan siinä, että Saukkolassa ei tunnettu Herraa, joka oli ollut toisten veljesten kallein omaisuus. Siitä seurasi itsekkäisyys, toraileva mieli, jopa käytöksen raakuuskin.
— Jumala suokoon, että voisin johtaa Helviä kätkemään isänsä aarteen, joka on minunkin omani! — huokasi äiti.
Helvi järjesti paraikaa pöytää ja hyräili laulua:
"Vaikuta, sill' yö joutuu, aurinko alenee, hälle, jok' itsens' antoi sulle, jotain tee —"