— Irja hän haluaisi lakkaamatta laulaa, — virkkoi Ensio hymyillen.
— "Mä lakkaamatta laulelen, maan murheita en muista" —
hyräili Irja suloisella äänellänsä, joka kuiskauksenakin sointui kuin hopeatiukunen. — Kuinka en sitte laulaisi? Minusta tuntuu kuin koko elämäni pitäisi olla pelkkä kiitoslaulu Herralle, joka on ollut minulle niin armollinen.
— Kunpa elämämme sitä aina olisikin, ilossa ja surussa, — sanoi Ensio.
— "Iloni muut jos katoaa, mull' Jeesus ilon antaa; jos varjot päivän sammuttaa, yö lauleloita kantaa" —
saneli Helvi Irjan säkeiden jatkoksi, puolittain itseksensä, omituinen kaukokatse silmissään. Vaan samassa hän asemansa muistaen kääntyi Irjan puoleen ja lausui:
— En kuitenkaan voi tulla kanssanne, sillä minulla on tärkeä asia ajateltavana. Hyvästi, kunnes illalla tavataan!
— Mikähän Helviä oikein vaivaa? — tuumaili Irja katsoen hänen jälkeensä. — Minusta hän täällä kokouksessa on ollut toisenlainen kuin kotona, niin hiljainen ja itsekseen vetäytyvä. Olisi hyvin ikävä, jos hänen toiveensa sen suhteen olisivat pettyneet ja hän katuisi tulleensa.
— En sitä luule, — vastasi Ensio miettiväisenä. Hän oli alkanut epäillä jotakin — mutta samassa hän karkoitti pois sen ajatuksen; sehän oli tyhmä ja itserakas. Täytyi löytyä toinen syy Helvin totisuuteen.
— Sanoihan hän tahtovansa erityisesti valmistua lähetysesitelmiä varten, — jatkoi hän sentähden, itsekin iloisena havaitsemastansa luonnollisesta selityksestä. — Kentiesi hän paraikaa lopullisesti ratkaisee elämänsä polttavaa kysymystä. Sellaisina aikoina ympäristö pakenee ja sielu etsii hiljaisuutta Herransa edessä.