Se hiljaisuus Helviä varjosikin puhuen hänelle suurta kieltänsä, kun hän vuoteeseensa nojautuneena yksin istui makuusalissa. Sade pieksi ikkunoita, myrsky reuhtoi tuntureilla, hetket riensivät ja hämärä alkoi levitä. Mutta sitä myöten taistelevassa sydämessä rauha ja kirkkaus voittivat voittamistaan. Täydellisen anteeksiantamuksen salaisuus selveni, särjetty ruoko kohosi uuden voiman nostamana, ja aavistuksen tavoin värähti läpi Helvin sielun se ilo, joka joskus siintää autuaitten asunnoista, tuoden väkevyyttä elämän taisteluihin.
"Mä lepään kalliolla, se kyllä kantaa mun" — —
— — Oli jo melkein pimeä, kun Irja raotti ovea ja kurkisti sisään.
— Vieläkö sinä täällä istut, Helvi! — huudahti hän. — Huh, kuinka tuuli ulvoo nurkissa! Eikö sinua ihan pelota? Lähde nyt jo esitelmiä kuulemaan, toisetkin alkavat mennä.
— Totta kaiketi sinäkin tulet?
— Minua niin väsyttää, että jäisin mieluummin pois. Mutta mitä minä täälläkään teen yksin pimeässä? Mennään sitte.
Ulkona pilvet yhä kaatoivat vettä virtanaan. Sadetakkeihinsa kääriytyneinä ja ponnistellen tuulta vastaan tytöt pyrkivät kylän kirkkoa kohti, josta valo kutsuvana viittasi.
— Sinä et ole iloinen, rakas sisko, — alkoi Irja silloin, painautuen häntä lähemmäksi.
— Minä odotan, että Jeesus on antava minulle horjumattoman ilonsa, joka kestää ijankaikkisesti, — vastasi Helvi.
Irja katsoi häntä kummastellen. Niin, Ensio oli varmaankin oikeassa; jotakin ratkaisevaa oli tekeillä hänen sielussansa. Mutta harso oli heitetty sen yli, eikä häntä saanut kyselemällä häiritä.