Se esitelmä, josta niin paljon oli odotettu, olikin todella valtava ja voimakas. Vaikuttavilla, hämmästyttävillä numeroilla tuotiin esille tosiasioita lähetyksen tilasta, ja loppuosa sisälsi sydämellisen vetoamisen kuulijoihin.
— Onko oikein, — kysyi puhuja, — että yhdellä rannikolla tuhansittain vilkkumajakoita loistaa, kun toisaalta synkästä pimeydestä lakkaamatta kaikuu hukkuvien hätähuutoja? Kristus tuli koko maailman valkeudeksi. Missä viipyvät hänen palvelijansa, jotka hän on kutsunut soihtujansa sytyttämään?
— Herra, sinä tiedät, että minä olen yksi heistä, — vastasi Helvi ääneti sydämessään. — En tahdo enää vitkastella. Tässä olen, lähetä minut!
Sanoitta hän vihdoin oli tehnyt sen lupauksen, jonka tieltä hän vuosikausia oli kiertäen väistynyt. Tuntuiko se nyt raskaalta uhrilta? Oi, sehän oli ääretön armo ja kunnia, riemu ja onni. Kuinka hän oli saattanut epäillä niin kauvan, tuottaen itselleen tottelemattomuudellansa tuskaa ja sydänsurua? Kiitos Herralle, että se kaikki nyt oli ohitse!
Tummana virtana kuulijat kulkivat ulos temppelistä rajuilmaan ja pimeyteen. Kaikki kiirehtivät minkä kerkisivät, puhumatta monta sanaa, miettien kuultua mielessänsä. Mutta Irja kuiskasi liikutettuna Helville:
— Luulen, että ensi kerran kuulin todellisen lähetyspuheen, sellaisen kuin niiden aina tulisi olla. Minä alan ymmärtää sinua. Tiedätkö, tuntuu aivan kuin minullekin kotikuusien lomasta laajemmat näköalat vilahtaisivat. Ehkä nyt opin Herralta rukoilemaan: Lähestyköön sinun valtakuntasi!
— Silloin olet samalla rukoileva siunausta minunkin työlleni, — vastasi Helvi. — Kiitä Jumalaa kanssani, sillä hänen laupeutensa on ollut suuri minua kohtaan. Kutsumukseni on nyt lopullisesti selvillä.
* * * * *
Viimeinen kokouspäivä, sunnuntai, valkeni ihanana ja kirkkaana. Yöllä oli vuorien huipuille muodostunut puhdas, laaja lumiverho, jonka hohde häikäisevänä erottui syvän sinistä taivasta ja alempana tunturien tummia kupeita vastaan. Juhlallinen rauha levisi yli kenttien, leirihuoneiden ja pienen kylän kirkkoinensa. Kokousnuorisoa liikkui siellä täällä nurmikoilla ja teillä, mutta se oli hiljaisempaa ja totisempaa kuin muina päivinä, jolloin nuorekas hilpeys tuon tuostakin raikkaana pulpahteli esille. Kentiesi oli ero tunnelmaakin ilmassa; mutta ennen kaikkea tuntui, että pyhä, vakava hetki oli tulossa, siunattu Herran kohtaaminen hänen alttarinsa ääressä, johon nuoret sydämet hiljaa valmistautuivat.
— Helvi, — sanoi Irja astuen hänen luoksensa makuuhuoneeseen, — tule mukaan. Ensio odottaa tuolla ulkona. Me tahtoisimme sinun kanssasi yhdessä vähän vetäytyä erikseen, kuten kotona tällaisina päivinä.